Peruskallio

35. Kokonaan tai ei ollenkaan

Kasper

Minun ei tarvinnut kuin katsoa Metteen, niin tajusin sen olevan minulle vihainen. Se punoi kukkapantaa leuat kireinä aivan kuin meillä ei olisi ollut mitään muuta tekemistä, ja painoi pannan sitten kiharoitteni sekaan sanomatta sanaakaan.

Hiekka poltti paljaita varpaitani kuumana ja tunsin olevani kaukana omalta mukavuusalueeltani. Ruusunharjun kyläaktiivien järjestämät juhannusjuhlat olivat pitkään jatkunut perinne, jota moni oli odottanut koko pitkän talven. Koko ilta huipentuisi kokon sytytykseen ja juhannustaikoihin; nauruun ja kauniiseen auringonlaskuun.

Ennen juhlat oli järjestetty kylän keskustassa, pienellä torilla lakitoimiston edessä. Nyt joku oli saanut päähänsä järjestää juhlat metsittyneellä rannalla, jonka uimahuoneen seiniin maalatut tägit saivat minut tuntemaan lähinnä myötähäpeää. Joku oli sentään yrittänyt pestä kirkkoveneet pois.

Viime vuonna olimme pysytelleet kaukana juhlista ja iloa pursuavista ihmisistä; olimme istuneet Aaronin kotitalon takapihalla, pitkän ruohon kutittaessa jalkojamme, mansikoiden makeus huulillamme. Aaron oli auttanut Metteä keräämään seitsemän kukkaa tyynyn alle ja aamulla olimme saaneet kuulla, ettei nainen ollut saanut unta koko yönä. Koko juhannustaika oli mennyt hukkaan.

Nyt katselin edessäni aukeavaa puuhastelua ja mietin, mihin suuntaan pääsisin pakoon mahdollisimman helposti. Äiti oli kuitenkin jo nähnyt minut ja pyytänyt auttamaan Metteä koristelemaan uimahuoneen pienen terassin.

Metteä, joka mulkoili minua kulmiensa alta kuin pahempaakin vihamiestään, vaikka olimme päättäneet tehdä kaiken yhdessä.

"Miten monta kukkapantaa sä aiot oikein tehdä?" kysyin ja heiluttelin jalkojani pirtinpöydän reunalta. Varrestaan katkennut maitohorsma oli tiputtanut kukintonsa silmieni eteen, ja kohensin kukkapantaa päässäni.

Mette ei vastannut, punoi vain kukkia kiinni toisiinsa vikkelin sormin. Käänsin katseeni rannassa hääriviin ihmisiin; kaljupäinen mies oli käärinyt lahkeensa polvitaipeisiin ja kahlasi vedessä katkomassa järviruokoja. Niitä kellui vesirajassa kuin ruumiita, enkä keksinyt yhtäkään syytä niiden katkomiselle. Niiden ohi oli mahtunut uimaan aivan hyvin.

"Mä en tiedä uskoisinko mä siihen, että Justus löytää ne avaimet", sanahdin sitten, kun hiljaisuus välillämme oli venynyt kuin purukumi. "Musta tuntuu, että se saa jotain nautintoa uhoamisesta, mutta oisit nähnyt miten paniikkiin se meni, kun mä uhkasin ilmiantaa sen kytille."

Mette vilkaisi minua jäisillä silmillään, kunnes laski puolivalmiin kukkapannan käsistään ja huokaisi. Ärtymys aaltoili siitä osuen minuun ja saaden minut kääntämään katseeni jälleen rantaan. Mies oli jo tullut pois vedestä ja kantoi nyt järviruokoja kohti metsää.

"Miten sä pystyt olemaan tollanen?" Mette sanoi sitten, ääni tunteesta pingottuneena.

Minä raaputin kynnelläni pirtinpöydän lakattua pintaa, johon joku oli raaputtanut haparoiden sydämen keskelle kaksi nimikirjainta. "Millanen?"

"Yhtäkkiä noin välinpitämätön", Mette vastasi. "Mä kutsuin teidät tänne eilen, koska mä ajattelin, että se olis ollut hyvä hetki kertoa tää kaikki Aaronille. Etkö sä yhtään ajattele, miltä siitä tuntuu, kun se saa lopulta tietää ja aikaa on kulunut jo ihan liikaa?"

Syytökset iskeytyivät kehooni kuin luodit, pureutuivat syvälle lihakseen ja saivat minut vuotamaan. Muistin Aaronin katseen, sen, miten hätääntyneeltä se oli näyttänyt, kun oli tajunnut minun lähtevän.

"Mikset sä itse kerro sille?" kysyin. "Ihan yhtälailla sä salailet siltä tätä kaikkea."

"Ei se halua kuulla sitä multa", Mette sanoi. Sen ääni oli saanut pehmeämmän kaiun, silmien jää oli alkanut sulaa. Tuuli tarttui sen hiuksiin, ja minä katsoin, miten se suki silmilleen valahtaneita hiuksia korviensa taakse. "Enkä mä eilen voinut kertoa, kun se oli ihan vitun hermostunut."