Peruskallio

24. Uhkapeluri

Kasper

Sillä aikaa, kun Aaron oli raahannut Joonaksen ties minne, oli Mette vetänyt minut mukanaan valoisan rivitaloasunnon makuuhuoneeseen.

Se istui valkealla päiväpeitolla ja paineli sormillaan sen reidessä olevan haavan päälle aseteltua sideharsoa. Haava ei ollut kai enää kipeä, ainakaan se ei irvistänyt painaessaan kynsiään lujempaa sitä vasten.

Se oli avannut hiuksensa nutturalta ja ne roikkuivat takkuisina sen olkapäillä; näytti aivan siltä kuin se olisi kuulunut metsään paljain varpain, kauniiksi peikoksi, joka poimisi kukkia ja marjoja, ja eläisi sovussa villieläinten kanssa.

Taisin olla aika väsynyt. Huoneen suljetun oven takaa kuului kahvinkeittimen tasainen porina, Aaronin hermostunut selitys ja astioiden kolina. Aivan kuin Aino olisi alkanut raivopäissään täyttämään astianpesukonetta.

"Sulla oli tuolla pihalla sellanen ilme, että sä haluat kertoa mulle jotain", Mette sanoi sitten ja jätti viimein haavansa rauhaan. Minua ilahdutti ajatus siitä, että nyt sekin oli saanut taisteluarpensa, vähän niin kuin minun kasvojani koristava muistutus Virtasesta.

"Oli vai?" sanoin ja istahdin sen viereen upottavalle sängylle. Kirjahyllyssä oli valokuvia kalastusreissuista, enkä ymmärtänyt miksi Aaronin isä halusi tuijottaa limaisia kaloja mennessään nukkumaan. Kuvat olivat kuitenkin sympaattisia, jotenkin kotoisia.

"Sulla jäi myös joku juttu kesken, kun Aaron tuli hakemaan sut juttelemaan", Mette jatkoi. "Miten se muuten meni? Saitteko te sovittua?"

Puna nousi poskilleni kuin varkain, mutta onneksi Mette ei katsonut minua, vaan karvalankamattoa, johon se upotti varpaansa. Meidän olisi Aaronin kanssa puhuttava Metelle kaikesta, mutta sen aika ei ollut nyt.

Mielestäni nyt oli tärkeämpää puhua siitä, että Joonas oli uhannut olla antamatta Antin jättämiä avaimia Ainolle, ellei se maksaisi sen pomolle kaksinkertaista summaa. Kaksikymmentätuhatta euroa. Kenellä oli sellaisia rahoja?

Vaikka Mette olikin aiemmin sanonut, ettei se aikonut auttaa Ainoa sen velkojen maksamisessa, olin nähnyt sen muuttavan mieltään, kun Joonas oli uhkaillut naista. Se saattoi olla menettänyt luottamuksensa Ainoon, mutta se seisoisi naisen vierellä joka tapauksessa. Tiesin sen.

"Puhutaan siitä myöhemmin", sanoin ja tuijotin sylissäni lepääviä sormia. Kultainen sormus tuntui puristavalta etusormessa, joten siirsin sen keskisormeen ja tuijotin hetken sen pintaan heijastuvaa kuvajaistani. "Aaron varmaan haluaa olla siinä keskustelussa mukana."

Mette virnisti ja nyökytteli päätään, mutta ei sanonut enää mitään. Se antoi minulle tilaa kertoa ajatukseni samalla tavalla kuin Aaron oli antanut minulle tilaa rannassa, ja olin niille eleestä enemmän kuin kiitollinen. En tiennyt mitä olin tehnyt ansaitakseni niiden kaltaiset ihmiset rinnalleni.

"Tää liittyy Niemelään", pakotin sanat suustani, enkä katsonut Metteen, vaikka tunsin sen silmäparin kohdistuvan minuun. "Ja niihin osoitteisiin siinä lapussa."

Mette nyökkäsi taas. Minä keskitin katseeni ikkunan takana näkyvään maisemaan; korkea pensasaita, niiden takana huojuvat koivujen latvat ja oksalta toiselle pyrähtelevät linnut.

"Niemelä tietää avaimista", sanahdin. "Se pyysi mua etsimään tyhjää liikehuoneistoa tai jotain varastoa jostain päin Ruusunharjua. Antti on kuulemma jättänyt tänne jotain."

"Sua?" Mette kyseenalaisti. "Miksi ihmeessä se pyysi sitä sulta? Miksei ne tee sitä yhdessä Ainon kanssa?"

"En mä tiedä", vastasin ja hieroin ohimoitani. Pahin väsymys tuntui menneen ohi pelkän oven alta tunkeutuvan, vahvan kahvinhajun avulla, mutta silmiäni kirveli yhä, enkä tiennyt saisinko niitä enää suljettua. Ehkä nukahtamisen aikaikkuna oli jo sulkeutunut. "Ei ne oo Ainon kanssa enää niin hyvissä väleissä. Mä en tiedä mitä Antti on piilottanut, mutta Niemelä oli tästä ihan vitun tosissaan. Se ei halunnut, että mä kerron kenellekään."