Peruskallio

34. Pettymys

Kasper

Vilja taipui tuulen mukana kuin tanssissa, hidastettuna kohtauksena esityksessä, jota katselin liian kaukaa. Taivas oli kipeän kirkkaan sininen, ja aurinko maalasi kaikkialle vain kovia kulmia ja liian tarkkoja rajoja; epätäydellisyyttä, joka koski silmiin.

Hiekkatie rahisi kuivana, kun joku ajoi pyörällä ohitseni. Sen ohjaustankoon kiinnitetty soittokello kilisi, kun se ajoi läpi terävien kivien. Katse viipyili minussa, ja pystyin melkein kuvittelemaan sen ajatukset. Mitä helvettiä tuokin seisoo tuossa.

Oikeasti ympäröivän peltomaiseman saavutti Ruusunharjun keskustasta kävellen viidessä minuutissa, ja minusta se kertoi paikasta kaiken olennaisen. Ruusunharju oli keskellä ei mitään.

Silmiä kirveli, niin kauan olin tuijottanut pellon metsään katoavaa rajaa. Lähemmäs ajavan auton renkaiden rahina sai tienvierellä siipiään lepuuttavat linnut pyrähtämään lentoon, ja käänsin katseeni tielle, kun vanha Volvo pysähtyi vierelleni. Justus näytti hermostuneelta astuessaan ulos autosta.

"Mitä vittua sä vielä haluat multa?" se tiuskaisi ja nojautui auton ruosteiseen peltiin. En olisi halunnut nähdä sen naamaa yhtään sen enempää kuin sekään halusi nähdä minut, mutta minun täytyi noudattaa Aapon suunnitelmaa. Minulla oli jälleen osani täytettävänä, vaikka vielä eilen olin ollut varma, etten enää koskaan työskentelisi kenellekään muulle kuin itselleni. Ainakaan en työskennellyt Ainolle; kaikki oli siis pelkkää plussaa.

"Sä et vastannut mun kysymykseen, kun nähtiin viimeks", sanahdin. "Kenelle sä työskentelet?"

Justus katsoi minua hetken hiljaa, kunnes purskahti nauruun. Se taivutti päätään taaksepäin ja antoi naurun kuplia sisältään kuin kuohuvan alkoholin. Minua vitutti seisoa siinä ja katsoa sen ylitsepursuavaa ylimielisyyttä, mutta muistutin itselleni, että minun täytyi tehdä tämä.

Minulta odotettiin onnistumista ja vastauksia. Tämä oli juuri niin kuin tehtävät Ainon kanssa silloin, kun kaikki oli ollut tuhat kertaa helpompaa. Nyt toimin vain Aapon ohjeiden mukaan samalla, kun en malttanut odottaa pääseväni Ainosta eroon.

"Pyysitsä mut tosissasi tänne vaan alottaakses ton saman anelun?" Justus kysyi sitten, kun oli saanut naurunsa laantumaan. Minun suupieleni eivät olleet nousseet kertaakaan, enkä malttanut odottaa, että poika istuisi takaisin autoonsa ja ajaisi Volvollaan vaikka sitten kuuhun.

"Mä en anele", sanahdin ja vaihtelin painoa jalalta toiselle. Jossain sirkutti heinäsirkka, ja sen viserrys sai ympäröivän tunnelman tuntumaan miltei aavemaiselta. "Mä kysyn sulta tasan yhden kerran. Kenelle sä työskentelet?"

Justus virnisti, antoi odottaa vastaustaan niin kauan, että minua alkoi hermostuttaa.

"Tiiätkö mitä", se sanoi sitten ja hymähti. Sen sormet juoksentelivat sen vaaleankeltaisilla hiuksilla sukien niitä taaksepäin. "Mä en usko sua. Sä tulit viimeksikin uhittelemaan mua, mutta et pystynyt edes lyömään. Mä näin miten sä epäröit."

Justuksen sanat saivat minut nielaisemaan. Yhtäkkiä kuumuus tuntui polttavalta, ahdistavalta. Kuvat pastellinvärisestä yöstä ja mäntymetsän varjoista tuntuivat heräävän eloon verkkokalvoillani, ja vaikka Aaron oli ollut ylpeä siitä, etten ollut lyönyt Justusta takaisin, minä en ollut.

Tunsin itseni pelkuriksi. Typeräksi pojaksi, joka ei pystynyt saattamaan edes yhtä ainoaa asiaa loppuun.

"Mä ilmiannan sut kytille, jos sä et kerro", sanoin ja työnsin käteni vaaleiden chinojen taskuun. Hypistelin sytkäriä sormissani, varoin lyömästä sitä refleksistä liekkiin.

"Ilmianna ihmeessä", Justus sanoi ja virnisti taas. Halusin pyyhkiä ilmeen sen typerältä naamalta. "Voidaan mennä kuulusteluihin yhdessä."

Potkin jalallani auringon kuivattamaa hiekkaa ja sain sen pöllyämään. Heinäsirkan sirkutus oli loppunut, eikä korviini kantautunut kuin pellon toisella laidalla kulkevan autotien hurina.