Peruskallio

14. Yöperhonen

Kasper
Kuukausi aiemmin

En ollut koskaan osannut ajaa Aaronin vaikeasti murisevalla Hondalla, sillä sen kytkin oli liian herkkä ja vaihdekeppi reistaili niin, että jouduin käyttämään kaikki varastoon keräämäni voimavarat saadakseni vaihteen ykköselle.

Ongelmista huolimatta olin saanut ajettua vanhempieni mökin pihaan. Se oli kai kaikista tärkeintä, viis siitä pääsisinkö koskaan takaisin Ruusunharjun keskustaan.

Vaaleaa hirsimökkiä kiersi katettu terassi, jonka kaiteisiin asennetut valot napsahtivat päälle, kun nousin autosta. Valokeilat halkaisivat päivän päälle ripustautuneen hämärän ja kiersin mökin vierustaa asettaen jalkojani varoen kivien ja liukkaiden juurakoiden päälle. Järvi oli peilityyni, mutta se tuntui huokailevan kuin varoittaen minua siitä, että kohta nousisi myrsky.

Järven vastakkaiselle rannalle rakennetut mökit heittivät varjojaan järven pintaan, ja meinasin liukastua niitä tuijottaessani. Pian kuitenkin saavutin pienen liiterin, jonka senkin liiketunnistimella toimiva valo räpsähteli päälle.

Yksinäinen yöperhonen pyrähti lentoon ja kiersi valokeilaa melkein nälkäisenä, kunnes lensi päin valkeaa kupua. En jäänyt katselemaan selvisikö pieni hyönteinen, vaan avasin narisevan oven.

Liiterissä haisi kostealta ja värisin tahtomattani kylmästä. Musta tuulitakki kahisi, kun kaivoin sen taskusta puhelimeni. Taskulampun valokeila valaisi seinustalle kerätyn klapikasan ja kirveen varjo oli seinällä kuin pitkä, venynyt käärme. Astelin lähemmäs puita ja aloin etsiä.

Muistin elävästi yli vuoden takaisen hetken, kun olin työntänyt pieniä paketteja seinähirsien väliin ja iskenyt perään klapeista irronnutta puunkuorta. Piilottamisen jälkeen olin käskenyt Metteä ja Aaronia menemään liiteriin otsalamput päässään ja kertomaan, olivatko paketit tarpeeksi huomaamattomia.

Olivat ne, ja ne olivat saaneet olla rauhassa tähän hetkeen asti. Niiden löytämiseen ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun tiesi minne katsoa.

Paketit tuntuivat kosteilta sormenpäitteni alla aivan niin kuin koko liiterikin oli, ja toivoin hartaasti, että muovipusseihin laitetut lääkkeet olivat pysyneet kuivina. Työnsin paketteja kangaskassiin ja jätin seinien väliin muutaman, ihan varmuuden vuoksi.

Heitin kangaskassin olalleni ja sammutin taskulampun. Pimeys valahti päälleni raskaana ja jouduin räpyttelemään silmiäni kadottaakseni näkökenttääni pyörimään jääneet valopallot. Liiterin raollaan olevan oven alta näkyi kaistale vain vähän pimeyttä valoisampaa harmautta ja liu'utin kenkiäni liukkaalla lattialla päästäkseni ulos ehjänä.

Kävelin takaisin mökin etupihalle ja loin vielä viimeisen katseen peilityyneen järveen, kunnes istuin takaisin autoon. Työnsin ykkösen hampaat irvessä silmään ja pyöräytin auton ympäri mökin pienellä hiekkapihalla.

Etupenkillä lepäävä kassi tuntui ilkkuvan minua pelkällä olemassaolollaan, enkä luonut siihen katsettakaan ajaessani läpi pimeän kuusimetsän. Auton valokeilat valaisivat tienpientareista vain osan, enkä pystyisi tekemään mitään, jos joku nyt hyppäisi autoni eteen. Ajaisin vain päälle ja loppu olisi historiaa.

Lopulta kuitenkin pääsin isommalle, valaistulle tielle ajamatta kenenkään yli. Honda kiihtyi yskähdellen kahdeksaankymppiin, kunnes Ruusunharjun keskustaan vievä risteys jo siinsi edessäni.

Kylänraitille päästyäni alkoi sydämeni hakata lujempaa kuin se oli ehkä koskaan hakannut ja puristin hikisillä käsilläni auton rattia. Nyt minulle ilkkuivat myös omat ajatukseni, mutta minun oli pakko karistaa ne mielestäni.

x

Ruusunharjun uimaranta oli metsittynyt kaistale hiekkaa ja jalkapohjiin uppoavia, teräviä kiviä. Pukuhuoneiden seiniin oli maalattu pinkkejä kukkia ja kirkkoveneitä, hymiöitä ja tägejä, joiden kirjaimista ei saanut selvää.