Peruskallio

30. Ainoa totuus

Kasper

Olin tuntenut pakottavaa tarvetta paeta elämäni aikana useasti, mutta koskaan tunne ei ollut saanut minua niin pois tolaltani kuin nyt. Tuijotin pihatietä, nurmikon poikki kulkevaa laattapolkua ja jalkakäytävää, jonka asfaltin halkeamat rikkaruoho oli löytänyt uudeksi kodikseen.

Mahdollisuuksia paeta oli enemmän kuin osasin edes aavistaa, voisin pahimmassa tapauksessa juosta syreenipuskan läpi naapurin tontille tai kiivetä suureen, tuuheaksi kasvaneeseen koivuun. Miksi minusta tuntui silti siltä, että jalkani olivat liimautuneet paikoilleen?

Pääni oli täyttynyt isän syyttävistä sanoista, ajatuksista, jotka ilkkuivat minulle sen olevan oikeassa. Enhän minä ollut koskaan ajatellut ennen kuin tein, miksi olisin tehnyt niin nytkään? Ehkä isä oli ihan oikeassa siinä, mitä oli minulle sanattomasti viestinyt — että olin epäonnistunut ainoana poikana, joka niille oli koskaan siunaantunut.

Pakonomaisten ajatusteni reunoilla tilastaan taisteli myös Aaronin lausahdus, joka oli tuntunut iskulta palleaan. Ei me seurustella.

Minä tiesin sen. Helvetti, minä tiesin sen paremmin kuin hyvin ja silti se sattui niin paljon, etten tiennyt kuinka päin olla. Aaron oli vasta vuorokautta aiemmin sanonut, ettei halunnut lyödä päällemme leimaa. Seurusteleminen oli leima, se oli sitoumus, jonkinlainen yhteenkietova nauha, jolla viestiä muille ihmisille Aaronin olevan minun.

Se ei kuitenkaan ollut minun, vaikka minä kuinka olisinkin sitä halunnut.

Taivas tuntui peilaavan mielialaani harmaana, enkä lopulta osannut kuin istahtaa kotitalon portaille ja painaa pääni käsiini. Keittiön avonaisesta ikkunasta kuului kiihtynyttä puheensorinaa, jossa sekoittuivat äidin sihahdukset ja Aaronin tarve esittää asiansa mahdollisimman kohteliaasti. Tiesin sen puolustavan minua, vaikka minun olisi pitänyt tehdä se itse.

Seisoa ylpeänä isän edessä, lakata välittämästä siitä, mitä se oikeasti ajatteli minusta.

Kului tuskin silmänräpäystä nopeampi hetki, kun ulko-oven kahva painettiin voimalla alas. Ovi lennähti vasten kukkaistutuksia, sai vaaleanliilat orvokit tärisemään ruukuissaan kuin ne olisivat säikähtäneet oikeasti.

"Mä en halua, että sä puhut enää ikinä Kasperista noin", Aaron ärähti ja asteli sukkasillaan rapuille. Se roikotti maihareita niiden pitkistä nauhoista ja osoitti isää sormellaan. "Jos sä et osaa nähdä sun sanoissas mitään ongelmallista, niin voit pitää turpasi kiinni."

Painoin käsiäni vasten ohimoitani, kynsin hiusrajaa ja toivoin, että kaikki olisivat hiljaa. Halusin kuulla tuulen liikkeen puiden latvustoissa, lintujen illan viimeiset säkeet; halusin olla hiljaisuudessa kuuntelemassa korvissani kohisevaa verta, mutta isä puhui jälleen.

"Sä et tule mun kotiini kertomaan, mitä mieltä mä saan olla mun poikani tekemisistä."

Aaron tiputti maiharit rappusille viereeni, mieleeni palautui kuva tilanteesta, jossa se oli iskenyt anteeksiantamattoman nyrkkinsä yhteisen kaverimme kyttäisän leukaan. Se ei tekisi niin minun isälleni, eihän?

"Jumalauta, Hans, tajuatko sä lainkaan mitä sä sanot?" Aaron puuskahti epäuskoisena. "Sä et voi sanoa mulle, että mä en saisi puolustaa Kassua. Se tarvitsee jonkun, joka seisoo sen rinnalla, kun sen omat vanhemmat on tollasia vitun—"

"Lopettakaa", pyysin ja nostin katseeni Aaroniin. "Lopettakaa kumpikin."

Aaronin lause katkesi kahtia, kun sen silmät osuivat omiini. Isä huokaisi niin syvään, että se kuulosti siltä kuin olisi noussut pintaan pitkän sukelluksen jälkeen. Ne katsoivat minua vihdoinkin hiljaa kuin odottaen räjähtäisinkö vai alkaisinko itkeä.