Peruskallio

22. Saippuakuplia

Kasper

Olin hukannut ajantajuni.

Kellon viisarit olisivat voineet pyörähtää ympäri kahdeksan kertaa, enkä olisi huomannut mitään. Olin kuunnellut vain lintukuoron äänekästä laulua, moottoriveneen nostattamien aaltojen liplatusta ja Aaronin pehmeää naurua, kun se oli yrittänyt heittää rantavedestä löytämillään kivillä leipiä. Sen ennätys oli kolme.

Aurinko riippui matalammalla kuin yleensä, ja rakastamani pastellinvärinen hetki oli ihan siinä, käsien ulottuvissa. Se maalasi kaiken pehmeällä siveltimellään; sai värit näyttämään utuisilta ja kesäyön viileydenkin tuntumaan jotenkin pehmoiselta iholla.

Hyttyset inisivät ja olin raapinut kämmenselän pistoskohdat melkein verille, mutta en olisi halunnut olla missään muualla. En tiennyt, että sisälläni oli kaikki nämä vuodet elänyt turhanpäiväinen romantikko, joka melkein pakahtui lempeistä kosketuksista iholla ja juuri täydellisen värisestä taivaasta, mutta selvästi kaikki tapahtunut oli avannut minussa uuden puolen.

Aaron seisoskeli vesirajassa toinen käsi taskussa, kun toinen piteli laiskasti tupakkaa sormiensa välissä. Savu pyörteili hitaasti kohti taivasta, kunnes hajosi näkymättömiin.

Minä en osannut kuin tuijottaa miestä edessäni. Vaaleanpunaiseksi maalaantuneen taivaan värit hehkuivat kaikkialla ympärillämme; puiden lehdissä, Aaronin silmissä, minun käsivarsillani.

"Haluatko sä mennä takaisin?" kysyin, kun Aaron oli tumpannut tupakan maahan ja kerännyt sen sitten tyhjään askiin. Se virnisti tietäväisenä, kun muljautin silmiäni sen tarpeelle pelastaa maapallo yksi roska kerrallaan.

"Mä ajattelin, että voitais käydä kävelyllä", se sanoi ja ojensi minulle kättään. Nousin kaatuneen puunrungon päältä ja tartuin miehen käteen. Se johdatti minut pohkeeseen asti ulottuvien heinänkorsien läpi syvemmälle metsään, kunnes tulimme kohtaan, josta pääsi rantakaislikkoa myöten yleiselle uimarannalle.

Sieltä kuuluneet äänet olivat hiljenneet jo aikaa sitten, mutta nykäisin Aaronin silti pysähdyksiin. "Mä ajattelin, että kävely tarkottaa jotain muuta kuin kahlaamista."

Aaron hymyili ja pyöräytti minulle silmiään. Se kumartui avaamaan mustien tennareittensa nauhoja. "Älä viitti olla niin dramaattinen. Kengät pois, ja meet edeltä."

"Minä?" sanahdin, mutta potkin kuluneet tennarit silti jaloistani. Käärin mustien farkkujen lahkeet polvitaipeisiin ja tuijotin Aaronia sitten leikkimielisen vihaisena. "Mikset sä itse mene?"

"Koska jos sinne on yhtäkkiä muodostunut äkkisyvä, niin sä hukut ensimmäisenä", Aaron vastasi. Se riisui sukat jaloistaan ja työnsi ne farkkujensa takataskuun. "Herra on hyvä."

"Onks kukaan koskaan sanonut sulle, että sä oot kamala?" sanahdin. Vesi tuntui lämpöiseltä, kun huljutin siinä varpaitani. Pinnalla lenteli hyönteisiä, jotka säikähtivät, kun astuin veteen kokonaan.

Aaron oli hetken hiljaa, astui vain perässäni järveen. Minä tunnustelin pinnan alla olevia kiviä jalkapohjillani ja varoin liukastumasta; vesi oli saanut niiden pinnan limaiseksi.

"Mutsi viimeksi", Aaron sanoi hetken päästä ja sai minut pysähtymään. Vesi lainehti nilkoissani; seisoin kivellä, joka sai minut melkein päätä pidemmäksi verrattuna Aaroniin.

"Mitä?" kysyin pehmeästi ja tuijotin miestä, joka piteli kiinni veteen kurottavasta koivunoksasta. Se virnisti taas, mutta näin sen silmissä välähdyksen hermostuneisuutta, ehkä suruakin.

"Sä kysyit onko kukaan sanonut mulle, että oon kamala", Aaron sanoi ja repäisi koivusta yhden lehden. Se alkoi repiä sitä palasiksi, sirotteli järven pinnalle kuin tuhkan. "Se kuuluu mutsin vakiovarustukseen, kun se soittaa."