Peruskallio

38. Ajatusharha

Kasper

Viesti oli tullut tasan viideltä. Puhelimen kilahdus oli halkonut särkevään päähäni railon, ja olin joutunut siristelemään silmiäni nähdäkseni, mitä ruudulla luki.

Kahdeksalta venevajalla. Tuu yksin.

Justus tekstasi kuin olisimme olleet osana mafiaa, ja minua olisi naurattanut, ellei päänsärky olisi saanut minua niin hermostuneeksi. Se jyysti aivojani kuin joku olisi yrittänyt tähdätä puukonkärkeä ohimoistani läpi, enkä tiennyt johtuiko se stressistä vai viinistä, jota olin litkinyt koko viime yön.

Olin kompastellut kotiin puoli kuudelta; auringonnousu ja ihastus punana poskillani. Äiti oli herännyt rymistelyyni, tullut alakertaan huolestunut ilme väsyneillä kasvoillaan ja katsonut, että pääsin sänkyyn. Se ei ollut sanonut minulle sanaakaan, ei edes hyvää yötä. Tai hyvää aamua, olisin ottanut mitä tahansa, paitsi sen hiljaisuuden, joka oli laskeutunut kotiimme sen keskustelun jälkeen.

En olisi edes tullut kotiin, ellei Aaron olisi raahannut minua sinne. Se oli suudellut minua verannalla, kolauttanut naurunsa lomassa hampaansa omiini ja puristanut minua poskista. Sanonut, että olin suloinen punastellessani niin.

Minä olin nauranut kämmeneeni kotioven sulkeuduttua, ja toivonut, ettei välillemme enää koskaan tulisi mikään. Se oli ollut humalaisten aivojen tuottama ajatusharha, mutta olin roikkunut siinä kuin hukkuva. Roikuin kai yhä.

Nyt seisoin venevajalle viettävällä polulla ja katselin, kun Mette keräsi helmojaan käsiinsä. Sen vaalea hame oli kuin kermakakku, ja minä tajusin pyöritteleväni päätäni. Nainen oli yllättävän tuoreen näköinen, vaikka viimeinen muistikuvani siitä oli, kun se oli maannut yöttömässä yössä viilenneellä hiekalla ja yrittänyt katsoa viinipullon läpi tähtiä.

"Uskotsä, että se tulee?" Mette kysyi sitten ja laski helmat käsistään, kun oli astunut upottavalle, lyhyelle nurmikolle. Sen meikittömät kasvot loistivat, eikä viime yö näkynyt sen kasvoilla kuin tyynystä jääneinä painaumina. Se oli ollut nukkumassa minun soittaessa sille.

"No toivottavasti", vastasin ja katsahdin kelloa. Viittä vaille. "Mä en vitussa kävellyt tänne turhaan, jos se ei edes tuu."

Mette hihitti ja haukotteli perään. Oksien välistä siivilöityvä aurinko heitteli sen kasvoille yhtä aikaa valoja ja varjoja, ja arvasin sen haluavan kysyä minulta jotakin ennen kuin se oli saanut edes suutaan auki. Kysymys näkyi sen kurtistuneissa kulmissa, huolena sen silmissä.

"Kerroitko sä?" se kysyi sitten. Minä pudistelin päätäni.

Aaron ei olisi suudellut minua niin kiireettömästi kotini ovella ja sitten työntänyt minut sisään kuin varmistaen, ettei löytäisi itseään viereltäni, jos olisin kertonut. Se tiesi, että halusin kertoa jotakin suurta. Jotakin, joka painoi minua kasaan kuin harteilleni olisi asetettu liian raskas viitta. Se tiesi, eikä antanut minun kertoa, koska halusi meidän nauttivan tästä, kesästä, edes hetken.

"En mä pystynyt", sanoin Metelle ja puristin silmäni kiinni. Aurinko tuntui piikeiltä verkkokalvoillani. "Sen äiti on täällä, enkä mä halunnut stressata sitä enempää."

Mette nyökkäsi hyväksyvästi, mutta näin myös sen levottomuuden. Ei se ollut koskaan ollut rauhallinen tapaus, mutta tämän asian edessä se tuntui menettävän malttinsa entistäkin nopeammin. Se odotti pääsevänsä tästä kaikesta eroon.

"En mäkään sitä halua", se vastasi ja huokaisi sitten. Se leikki sen vaaleanpunaisen paidan ilmavilla perhoshihoilla ja sen vähän sinne päin lakatut kynnet kuulsivat saman sävyisinä kuin sen silmät. "Mä vaan, että— kyllä se olisi kestänyt."