Peruskallio

9. Nyt

Kasper

Hengitykseni tasaantui vasta koulun viereiselle jalkapallokentälle päästessäni ja ikivihreä tekonurmi vastaanotti minut karheana, kun tiputin itseni maahan. Painoin kämmeneni vasten muovista nurmea ja hengitin syvään.

Sä oot mulle tärkeä.

Vaikka koulun loma-aika oli jo alkanut, kuului tiilirakennuksen takana olevalta leikkikentältä silti riemukkaita kiljahduksia. Keinujen metalliset ketjut kilahtelivat ja joku potki kuminasta päätellen palloa teräksisen varaston seinään. Äänet saivat minut muistamaan etten ollut yksin, vaikka pääni sisällä olinkin.

Se, mitä sulle tapahtui sinä yönä, kun sä sait ton haavan sai mut tajuamaan, että mä meinasin menettää sut.

Suoristin jalkani tekonurmelle ja katselin punaisten Niken tennarieni likaisia kärkiä. Sydän hakkasi rinnassani niin voimakkaana, että tunsin sen sykkeen kehoni jokaisessa kolkassa.

Aaronin sanat pyörivät päässäni tasaisena mantrana, enkä saanut niitä karistettua pois, vaikka kuinka yritin. Aurinko lämmitti kehoani, mutta sisältä tunsin olevani aivan jäässä.

Olin tuntenut niin jo pitkään. Kylmyys oli levinnyt ensin raajoistani kohti ajatuksiani, kohti suustani tulevia sanoja ja lopulta kohti sydäntäni.

Sydäntäni, jonka tunsin olevan jo puoliksi jäässä. Säröillä kuin askelten alla periksi antava järven jää.

Olin niin syvällä ajatuksissani, etten ensin huomannut takaani kuuluvia askelia. Lopulta naurunpyrskähdykset saivat minut kääntämään katseeni taakse päin, ja samalla ajatuksissani pyörineet lauseet karkasivat niin kauas, etten saanut niistä otetta, vaikka olisin yrittänyt. Vaikka juuri äsken olin halunnut Aaronin karhean äänen pois mielestäni, en Justuksen viekkaisiin silmiin tuijottaessani halunnut muuta kuin kuulla sen taas.

"Katoppas Kivikoskea", Justus sanoi ja pysähtyi viereeni potkaisten samalla kai tahallaan tekonurmen seassa olevaa kumimurskaa kengilleni. "Mitä sä yksin täällä angstaat?"

Justuksella oli mukanaan se sama, punahupparinen poika, jonka viisikymppisen olin vienyt viime yönä. Se katsoi minua kulmiensa alta jotenkin ahdistuneena — kai peläten, että kertoisin Justukselle sen epäonnisesta ostoyrityksestä. Minua nauratti vieläkin ajatus, että poika oli todella luullut saavansa minulta alennusta vain mainitessaan Justuksen nimen.

"Enkö mä sais istua tässä?" haastoin. Aurinko paistoi suoraan Justuksen pään takaa, joten en nähnyt sen kasvonpiirteitä, joiden tiesin olevan pyöreät. Se naurahti ivallisesti ja sipaisi vaaleankeltaisia hiuksiaan korvansa taakse.

"Et sä nähny tota kylttiä?" se kysyi ja huitaisi ohuella käsivarrellaan jonnekin futiskenttää kiertävien aitojen suuntaan. "Täällä on futisharkat joka toinen iltapäivä."

En vaivautunut edes katsomaan sinne, minne Justus osoitti. Kohautin vain olkiani ja sain pojan naaman vääntymään hermostuneeseen virneeseen. Se oli aina vihannut ihmisiä, jotka eivät suostuneet sen tahtoon.

"Joten kannattaa varmaan lähteä", se jatkoi. "Ellet sitte halua toimia maalitolppana."

Punahupparinen poika Justuksen takana naurahti tyrskähtäen ja mietin, oliko se tehnyt sen vain Justuksen mieliksi. Se leikki hupparinsa pitkillä nauhoilla ja väisteli katsettani. Siltä anastamani viisikymppinen poltteli vaaleiden chinojen taskussa.

Nousin tekonurmelta liioitellun hitaasti ja oikaisin muka puutuneita raajojani. Aurinko oli kadonnut nopeasti jonnekin ohuen pilvimassan taakse ja puunlatvustoissa hiipivä tuuli tuntui melkein viileältä.

"Ehkä sun kannattais kertoa tolle sun pienelle kätyrille, että mä en myy mitään monien käsien kautta", sanahdin ja juoksutin sormiani kiharoissani, jotka tuntuivat menneen takkuun alkukesän väkivaltaisessa puhurissa.