Peruskallio

12. Viimeinen virhe

Kasper

Tampere vastaanotti meidät aurinkoisena, mutta sateen tuomasta kosteudesta huokailevana. Ilma oli seisahtunutta ja riisuin hupparini heti, kun nousin ylös autosta. Aaron oli löytänyt jostain päälleen kuluneen nahkatakkinsa ja seisoskeli se päällään paahtavan auringon alla välittämättä lainkaan kuumuudesta.

Aino oli jakanut meille sijaintinsa, ja Aaron oli joutunut aloittamaan parkkeerauksen neljä kertaa uudestaan, kunnes oli saanut suuren farmariauton pieneen taskuun kadun reunassa. Oranssi kerrostalo oli sille tuttu; minä tiesin paikasta vain sen, että siellä Aino oli pidätetty.

"Onks sulla tupakkaa?" kysyin ja kaivelin vaaleiden chinojeni taskuja. Aaron käänsi katseensa minuun ja hämmennyin kymmenennen kerran sen kajaalin reunustamista silmistä. Tuuli oli puhaltanut pilvet jonnekin kauas, ja auringon kuulas valo osui Aaronin silmiin juuri oikein.

"Eikö sun pitäny lopettaa?" se sanoi pilke silmäkulmassaan, ja liu'utti minulle askin auton nokkapellin yli. Se oli kysynyt saman kysymyksen minulta useita kertoja aikaisemminkin, joskus tosissaan, joskus leikillään vain tehdäkseen minut hermostuneeksi.

"Mä lopetan sitten, kun toi räjähtää ja tulee pilkkopimeetä", sanahdin, osoitin aurinkoa ja löin sytkäriin liekin. Sen hehku näytti päivänvalossa miltei olemattomalta.

"Siinä vaiheessa on kyllä ihan sama poltatko sä vai et", Aaron naurahti. Sen silmännurkkiin ilmestyneet naururypyt saivat sen näyttämään jotenkin erityisen suloiselta, ja olin salaa hyvilläni siitä, että Aaron oli päättänyt lähteä Tampereelle kanssani kaksin.

Rakastin Metteä, ja se oli minulle kuin oma sisarus, jota en ollut koskaan saanut, mutta välillä halusin Aaronin täysin itselleni. Niin, että pystyimme olemaan vain me — erottamaton, kaoottinen duo, joka olimme olleet vuosia.

"Tän päättelyketjun tulos siis on se, että mä lopetan vasta sitten, kun joku antaa mulle siihen hyvän syyn", sanahdin ja nojauduin paremmin vasten auringon lämmittämää auton kylkeä. Aino oli käskenyt meidän odottaa alhaalla, enkä minä kokenut tarvetta hoputtaa sitä.

Tunsin oloni pitkästä aikaa vapautuneemmaksi, enkä ollut koko ajomatkan aikana ajatellut kysymysmerkkien täyttämää tulevaisuuttani tai arpea, joka oli viime aikoina tuntunut enemmän painolastilta kuin persoonalliselta piirteeltä, joka sai minut näyttämään elokuvapahikselta.

En tiennyt johtuiko vapautumisentunteeni Ruusunharjusta lähtemisestä vai Aaronin jakamattomasta huomiosta, mutta oikeastaan en edes halunnut pohtia asiaa sen enempää. Jos sain edes tämän hetken ilman takaraivossa tykyttävää ajatusta siitä, mitä seuraavaksi, otin sen ilomielin vastaan.

"Ja Kivikosken päättelyketjun mielestä ainoa pätevä syy lopettaa tupakanpoltto on auringon räjähdys ja koko ihmiskunnan tuho?" Aaron sanoi ja kohotti katseensa taivaalle aivan kuin olisi pohtinut sivilisaation mahdolliseen tuhoon johtavaa skenaariota. Minua nauratti sen pohdiskeleva ilme, vaikka puolet siitä taisikin olla feikkausta.

"Niin", sanahdin virnistäen. "Typerää olettaa, että mikään muu ois yhtä pätevä syy."

Aaron käänsi katseensa taivaalta minuun ja hymähti. Seisahtunut ilma ei antanut sen hiuksille lupaa liikkua, ja ne laskeutuivat kehystämään sen kasvoja kuin laineikas puro elohopeaa. "Mä tekisin kyllä ihan jotain muuta, jos tietäisin, että aurinko on räjähtämässä."

En tiennyt mistä yhtäkkinen aiheenvaihdos oli tullut, mutta se oli tuonut mukanaan jotain, joka tuntui välillämme aaltoiluna. Aaron puri alahuultaan, minä puhalsin ilmaan savua kuin keuhkoni olisivat olleet tulessa.

"Aijjaa", sanahdin, ääni käheänä. "Etkö sä miettis, että nyt on hyvä hetki lopettaa polttaminen ja säästää rahaa?"

Aaron nauroi matalasti ja sai minutkin virnistämään. Se riisui nahkatakin päältään ja huomioni kiinnittyi jälleen sen värikkääseen bändipaitaan, jonka logoja ja kiemuroita en tunnistanut.