Peruskallio

28. Kaiken keskiössä

Kasper

Kello oli ollut puoli seitsemän aamulla, kun aurinko oli kääntynyt valaisemaan koko Aaronin huonetta. Sälekaihtimet olivat raidoittaneet vastakkaisen seinän näyttämään aivan seepran kuvioinneilta, enkä ollut saanut enää unta niitä tuijottaessani ja Aaronin rauhallista tuhinaa kuunnellessa.

Se oli nukkunut kyljellään levollisen näköisenä; toinen käsi ympärilleni laiskasti kiedottuna. Sen tummat silmäripset olivat heittäneet varjojaan pisamien sekaan, ja se oli ollut niin järjettömän kaunis, että minusta oli tuntunut melkein pahalta.

Olin tuntenut väsymyksen raskaan taakan kehossani vieläkin, mutta mieleni oli käynyt liian kierroksilla. Jos liiteristä löydettyjen lääkepurkkien kansiin kirjoitettujen kirjainyhdistelmien tarkoituksena oli todella olla vinkkejä osoitteista, joita Meten löytämään lappuunkin oli listattu, mihin ne minut johdattaisivat?

Kannattiko niitä edes seurata?

Olin ehtinyt käydä läpi jokaisen mahdollisen skenaarion ennen Aaronin heräämistä. Nyt se istui toisella puolella keittiönpöytää silmät sirrillään, höyryävä kahvikuppi nenänsä edessä.

Se oli nukkunut varmasti ainakin neljä kokonaista tuntia pidempään kuin minä, mutta näytti silti tuhat kertaa väsyneemmältä. Hörpin kahviani hiljaisuudessa, jota halkoi vain seinäkellon tasainen nakutus. Justuksen aiheuttama mustelma kivisti vain vähän, eikä siihen ollut noussut kovinkaan suurta verenpurkaumaa. Sitä tuskin huomasi. Ehkä poika ei ollut ollutkaan niin voimakas kuin olin ajatellut sen olevan.

"Mitä sä ajattelit tehdä viikonloppuna?" Aaron kysyi ja virnisti kahvimukinsa takaa, kun kohdistin samean katseeni sen silmiin.

"Miten niin?" kysyin ja venyttelin niskojani. Olin nukkunut vähän, mutta saanut muutaman vaivaisen tunnin aikana niskani niin jumiin, että päässä humisi.

"Juhannus", Aaron naurahti. "Miten sekaisin sä olet päivistä?"

Mä olen sekaisin muutenkin, halusin sanoa, mutta vaivauduin vain naurahtamaan Aaronin mukana. En saanut Ainon tekoa päästäni; se oli pettänyt luottamukseni pahemmin kuin koskaan, saanut isänkin kääntymään minua vastaan.

"Joko se on nyt?" sanahdin ja napautin puhelimen ruutua nähdäkseni päivämäärän. Mette oli vaihtanut taustakuvakseni irvistävän kuvan itsestään sillä aikaa, kun olin ollut katsomassa riistakameran kuvaa kyttien kanssa, enkä ollut saanut aikaiseksi vaihtaa sitä pois. Se oli oikeastaan aika suloinen.

"Joo", Aaron huokaisi ja nojautui syvemmälle penkkiinsä. "Kohta kesä on ohi."

"Älä nyt viitsi", matala miesääni sanahti ja sai minut melkein säpsähtämään. Aaronin isä, Juhani, seisoi keittiön ovensuussa punainen termari käsissään; sen letitetty parta hyppelehti, kun se nauroi. "Miten te ootte näin aikasin ylhäällä?"

"Mulla on töitä, eikä Kassu saanu nukuttua", Aaron vastasi ja nousi pöydästä kaatamaan mukiini lisää kahvia. Se oli järjettömän suloinen hiukset pystyssä, liian suuri huppari päällään, enkä meinannut saada silmiäni irti siitä.

Olinko todella suudellut sitä taas yöllä?

"Jos mä oisin tiennyt, että tuut yöksi, niin olisinhan mä pedin sulle sohvalle tehnyt", Juhani sanoi ja pörrötti ohimennen tukkaani. Se oli aina ollut sellainen, huolehtiva ja tuttavallinen, aina valmiina auttamaan missä tahansa asiassa. Olin aina ihmetellyt, mitä Juhanin kaltainen mies oli nähnyt Aaronin poissaolevassa äidissä.

"Menihän se tossakin", sanahdin ja hymyilin. "Kiitti kuitenkin."

Juhani oli jo lähdössä, astelemassa ohitseni olohuoneeseen, kun sen katse tarttui johonkin kasvoillani. Se käänsi päätäni rouheilla sormillaan kohti valoa ja siristeli silmiään samalla tavalla kuin Aaron. "Kukas sua on tirvassut?"