Peruskallio

27. Tyhjyys

Kasper

Itketti.

Tunne tuntui paksuna möykkynä kurkussa, paineena rintakehässä. Rystysiin muodostuneita haavoja kirveli, ne olivat tuskin paperihaavoja suurempia, mutta kipu oli todellista. Samaan aikaan jotenkin turruttavaa, mutta aisteja herättävää.

Olin vaihtanut sateessa kastuneet vaatteet kuiviin, heittänyt kosteana painavaksi muuttuneen farkkutakin tuolin selkämykselle ja pukenut päälleni tuulitakin, jonka kahinaa vihasin.

Olin vain vilkaissut reppuun, jonka olin vienyt Justukselta. Se oli täynnä lääkkeitä, juuri niin kuin olin ajatellutkin. Enempää minun ei tarvinnut tietää.

Isän sanat kaikuivat päässäni kuin tasaisin väliajoin ilmoille kajahtava kuulutus. Aina vain mä en halua ilmiantaa omaa poikaani tai mä olen katsellut vierestä, kun sä tuhoat itsesi. Niiden sanojen takia isän autonavaimien ottaminen tuntui entistä vaikeammalta.

En ollut koskaan kokenut suurta näyttämisenhalua, mutta olin aina halunnut pysyä isäni arvostuksessa. Olin aina saanut kuulla, kun se oli minusta ylpeä; olin aina saanut tuntea sen ylpeyden. Milloin plussana pankkitilillä, milloin kädenpuristuksena olkapäässä. En ollut kokenut haluavani tehdä sitä ylpeämmäksi sen enempää kuin äitiäkään, mutta oli tärkeää, että se ajatteli minun olevan hyvä.

Ei kunnollinen, viisas tai luotettava. Vain hyvä.

Sitten se oli sanonut katsoneen, kuinka olin tuhonnut itseäni. Tietäneen, mitä olin sen selän takana tehnyt. Missään vaiheessa se ei ollut pyytänyt minua lopettamaan, varoittanut minua tekojeni vaaroista tai auttanut minua nousemaan jaloilleni silloin, kun kasvojani koristava viilto oli vielä vuotanut verta äidin kalliille matolle.

Se oli alkanut välittää vasta siinä vaiheessa, kun tekojeni seuraukset olivat edes epäsuorasti kohdistuneet siihen itseensä. Sen omaisuuteen, sen lääkkeisiin — sen elämään.

Ehkä en ajatellut järkevästi, ehkä se ei vain välittänyt tarpeeksi.

Käteni tärisivät, kun lopulta pääsin ränsistyneen majatalon parkkipaikalle. Se huojui varjoissa kuin vanha lato, joka se kai olikin, ja sain itseni kävelemään vain hädin tuskin sen puisille kaksoisoville, jotka ihme kyllä olivat auki.

Aulassa paloi himmeät, lyhdyiltä näyttävät lamput ja tiskin takana istuva nainen katsoi minua vain ohimennen. Sitä ei kai kiinnostanut, vaikka olisin tullut ryöstämään koko paikan.

Nousin narisevat portaat toiseen kerrokseen, kävelin käytävän päätyyn ja koputin. Oven alta kajasti valoa, mutta kului pitkään ennen kuin kukaan tuli avaamaan.

"Mitä ihmettä sä teet täällä tähän aikaan?" Aino kysyi, kun tunkeuduin sitten sen ohi sisälle huoneeseen. Sillä oli päällään suuri bändipaita ja mustavalkoiset pyjamahousut, ja se näytti kummalliselta niin. Jotenkin liiankin arkiselta.

"Paljon kello on?" kysyin ja heitin painavan repun keittiönpöydälle. Sen sisältö rahisi ja vetoketju takkuili vastaan, kun yritin avata sitä.

"Puoli kolme", Aino vastasi ja hieroi meikittömiä kasvojaan. "Mitä sulla on siinä?"

Vetoketju antoi periksi ja kaadoin koko repun sisällön pöydälle. Purkit törmäilivät toisiinsa kuin hätääntyneet ötökät ja estin kädelläni niitä tippumasta lattialle. "Paljon näistä saa?"

Aino käveli lähemmäs; katseli purkkien etikettejä kulmat kurtussa. "Mistä sä sait nää?"

Kysymyksien toistelu sai minut vielä väsyneemmäksi kuin olin tänne tullessani ollutkaan, ja rojahdin istumaan huteralle tuolille. Huoneessa oli melkein kylmä, ikkunasta veti ja sai sen puiset pielet huurustumaan.