Peruskallio

29. Iskuja

Kasper

"Kello ei ole vielä edes kymmentä", Mette vaikeroi kävellessään perässäni alas venevajalle. Se näytti vasta heränneeltä pörröisissä hiuksissaan, jotka kiilsivät suklaanruskeina paahtavan auringon alla, ja minua nauratti sen tapa valittaa jokaisella askeleella. "Miksi helvetissä me ollaan täällä tähän aikaan?"

"Sä lupasit auttaa mua Niemelän kanssa", sanahdin ja riuhtaisin venevajan oven auki. Vesi liplatteli lattianrajassa nyt raskaammin, sillä ohi ajanut moottorivene oli nostattanut aallot korkeammiksi.

"Miten tää venevaja liittyy mitenkään Niemelään?" Mette kysyi ja astui perässäni sisälle huteraan rakennukseen, jonka kohtalona oli varmasti joskus vain kaatua liian voimakkaan tuulenpuuskan seurauksena.

Olin jättänyt repun keskelle vajan lattiaa vaivautumatta avaamaan sitä lainkaan, sillä tiesin mitä sen sisällä oli sinne katsomattakin. Se olisi sisällöltään luultavasti tismalleen samanlainen kuin se, jonka olin vienyt Justuksen ruosteisen Volvon takapenkiltä.

"Ne lääkepurkkien kirjainyhdistelmät ja osoitteet liittyy toisiinsa", sanahdin ja ojensin painavan repun Metelle. Se otti sen vastaan melkein typertyneenä, piteli kiinni sen olkaimista kuin pelkäisi sen räjähtävän. "Mrt oli mäkirinteentie, st luultavasti satama ja voin vaikka vannoa, että jv on—"

"Junavarikko", Mette lopetti lauseeni ja puuskahti. "Eihän tässä oo mitään järkeä."

"Ei ole siinäkään, että se riistakameroihin jäänyt tyyppi oli Justus", sanahdin ja juoksutin sormiani kiharoissani. Ne olivat taas päässeet kasvamaan liian pitkiksi, kutittelivat lonkeroillaan jo leukani kaarta. Justuksen nimen mainitseminen sai muistoni palaamaan eiliseen, siihen, kun rystyseni olivat iskeytyneet vasten anteeksiantamatonta asfalttia; siihen, kun Justuksen silmät olivat laajenneet hermostuksesta tai silkasta pelosta.

En ollut pystynyt lyömään sitä takaisin, vaikka se oli lyönyt minua. Käteni oli ohjautunut kuin vaistonvaraisesti sen kasvojen ohi, ja pian olin tajunnut tuijottavani vain rystysiini muodostuneita haavoja, jotka olivat tihkuttaneet verta kalpealle iholleni. Sen jälkeen Justus oli antanut minun ottaa repun ilman vastarintaa, se ei ollut enää edes sanonut mitään.

"Kasper!" Mette puuskahti uudestaan ja työnsi repun syliini miltei aggressiivisesti. "Sä sanoit, että sä et tunnistanut sitä. Näit muka pelkän sivuprofiilin."

"Mun piti olla varma", sanahdin, vaikka tiesin itsekin sen valheeksi. En ollut halunnut olla varma. Olin halunnut kohdata Justuksen yksin.

Mette pyöritteli taivaansinisiä silmiään ja katselin, kuinka aaltoilevat kuviot lainehtivat sen iholla. Aurinko oli kääntynyt valaisemaan venevajaa nyt kokonaan, ja valo paljasti puoliksi romahtaneen katon, jonka rei'istä kasvaneet koivunoksat näyttivät aivan taivaasta kurottelevilta sormilta. "No oletko sä nyt varma?"

Nyökkäsin. "Mä en tiedä miten tai miksi se on sotkeutunut tähän, mutta sillä oli mukanaan tismalleen samanlainen reppu täynnä lääkkeitä."

"Ja missä se reppu on nyt?" Mette sanahti. Kuulosti aivan siltä, että se halusi kuulustella minua.

"Mä vein sen Ainolle, että se saa myydä ne", vastasin. Lautalattia narahteli jalkojeni alla, kun vaihtelin painoa jalalta toiselle. "Ei olis pitänyt."

Mette askelsi edessäni kuin olisi tanssinut puihin lyövissä aalloissa, vaikka oikeasti se oli vain hermostunut. Se oli luvannut auttaa minua Niemelän kanssa, mutta samaan aikaan se oli luvannut itselleen myös auttaa Ainoa sen veloissa. Koin olevani vastuussa siitä, että se seisoi kahden tulen välissä osaamatta päättää kumpaan suuntaan astua, mutta samalla tiesin sen selviävän mistä vain.