Peruskallio

45. Universumi

Aaron

Hiljaisuus oli korvia raapiva. Se venyi ympärilläni kuin kuminauha; odotti katkeamispistettään, jotta saisi päästää äänet taas lävitseni.

Mutta kuminauha oli vahvaa tekoa, se venyi ja venyi katkeamatta ja sai korvani soimaan niin, että kuulosti kuin joku olisi viheltänyt aivan takanani. Mutta ei viheltänyt, ei voinut viheltää.

Tajusin kuulemattakin, että ympärilläni kävi kuhina kuin muurahaispesässä. Putkikassiin pakatut, väärennetyt rahat lojuivat tehdashallin kylmää hohtavalla lattialla unohdettuina, eikä Justus ollut liikkunut senttiäkään paikasta, jossa sitä oli ensimmäisen kerran osoitettu aseella.

En tiennyt missä Mette oli, mutta ajatukseni koko naisesta haihtuivat savuna ilmaan, kun joku tönäisi minua. Sain vain vaivoin pidettyä tasapainoni ja kun nostin katseeni maasta, tajusin tuijottavani suoraan Kasperin kullanruskeisiin silmiin.

Sen suu muodosti nimeäni, useammin kuin kerran. Se hengitti jotenkin pinnallisesti ja tajusin vain tuijottavani sen pehmeitä silmiä, jotka kiiltelivät kai pinnalle pyrkivistä kyynelistä. Se näytti pidättävän hengitystään; keuhkot kuitenkin vaativat sitä vetämään happea, joten se veti. Haukkoen, mutta veti kuitenkin.

Korvani lopettivat vihellyksensä; kuminauha oli viimein katkennut. Joku kiroili, taukoamatta, juoksuaskeleet kaikuivat hallin kolkoilla seinillä ja joku toisti nimeäni kuin uskonnollista mantraa.

"Aaron", se joku sanoi ja tajusin viimein tiputtaa katseeni Kasperin silmistä sen huuliin, jotka olivat vaaleat rannut vasten sen ruskettunutta ihoa. Olin muistuttanut sitä koko kesän aurinkorasvan tärkeydestä, miksei se siltikään ikinä muistanut? Se levitti sitä hädin tuskin kasvoihinsa, kunnes päätti, että se riitti.

"Aaron", se toisti uudelleen, samaan aikaan, kun sen jalat pettivät. Se rojahti lattialle kuin räsynukke, ja rojahdin sen mukana, konttasin sen luokse kuin vauhkoontunut eläin.

"Tuntuu oudolta", Kasper sanoi ja piteli käsiään vatsansa päällä kuin aloittaen rukoilemaan. Sen kulmat kurtistuivat kuin se ei olisi aivan tiennyt miksi oli juuri rojahtanut jaloiltaan, ja sen nenänpieli rutistui aalloissa; aalloissa, jotka löivät sen kehoon ja saivat sen vaikeroimaan. Kipua. Se tunsi kipua.

Minä en ymmärtänyt mitään, mitä tapahtui, mutta Kasper oli käsivarsillani kylmä ja hikinen, kun nostin sen ylävartalon vasten itseäni. Se vingahti. Sen sameat silmät etsivät jotain, johon kiinnittyä, enkä minä nähnyt kuin, kuin—

Verta.

Sitä tahriintui käsiini, kun yritin saada syleilyyni kaiken. Kaiken. Kasper istui velttona minua vasten, tuijotti silmiin. Veri oli liukasta, kuumaa, ällöttävää; se oli peräisin Kasperista.

Halusin oksentaa ja itkeä; halusin paeta ja samaan aikaan olla siinä, niin lähellä kuin ikinä pystyisin.

"Aaron", Kasper toisti taas ja sen kädet tärisivät, kun se tarttui ranteeseeni. En ollut tajunnut tuijottaneeni aamuauringossa kirkkaanpunaiselta näyttäviä veritahroja sormissani, ennen kuin Kasper koski minuun. Minä vedin henkeä kuin olisin hukkumaisillani, ja kumpa olisinkin ollut. Ehkä olinkin.

"Joo, Kassu, mä oon tässä", vastasin ja suukotin pojan hiestä kosteaa otsaa. Se oli käsivarsillani samaan aikaan tulikuuma, mutta jäinen. "Mä oon ihan tässä."

Kasper yritti hymyillä, mutta sen katse oli samea ja suupielet kivusta vääristyneet, ja minä kuolisin, minä kuolisin siihen. "Älä lähde."

"Mä en lähde mihinkään", sanahdin vasten pojan maantienharmaita hiuksia. "Oon tässä niin kauan kuin haluat."

"Palelee", se mutisi, ja veri tuntui käsiäni vasten polttavan kuumalta. En nähnyt ympärillämme ketään, en mitään, mutta tiesin niiden katselevan meitä. Aivoni pakottivat minut hengittämään, vetämään ilmaa keuhkoihini, vaikka kehoni halusi taistella vastaan.