Peruskallio

19. Salapoliisi

Aino

Kasper väitti, ettei ollut rakastunut Aaroniin, vaikka niiden välillä leiskuvan kemian huomasi silmät suljettuina. Ne pyörivät toistensa ympärillä kuin tuttavuutta tekevät kissanpennut; tökkivät toisiaan tassuillaan ja heiluttelivat pitkiä häntiään kiinnostuneena, mutta silti Kasper sanoi ei.

En ole rakastunut.

Se seisoi kädet housujensa taskuissa ja katsoi, kun Aaron ja Niemelä yrittivät työntää terveyskeskuksesta Metelle annettua pyörätuolia ja kainalosauvoja takakonttiin kuin olisivat pelanneet Tetristä. Se mulkoili Aaronia vaaleiden kulmiensa alta muka vihaisena, mutta näin sen olevan vain surullinen.

Aaron oli onnistunut satuttamaan sitä sanoillaan.

"Lyödäänkö vetoa kuinka kauan menee, että noi on taas toistensa kimpussa?" Mette sanoi ja sihahti, kun vaihtoi asentoaan. Se nojasi käteeni ja odotti, että miehet olivat saaneet auton pakattua. Se ei ollut suostunut menemään autoon odottamaan, vaikka sen naama oli valahtanut kalpeaksi ja hiki valunut noroina sen kasvoille, kun se oli noussut seisomaan.

"Aaron pyytää huomenna anteeksi", sanahdin ja tartuin paremmin Meten käteen. Sen iho oli huolestuttavan lämmin, mutta lääkäri oli sanonut kaiken olevan kunnossa. Meten täytyisi vain levätä ja välttää liikuttamasta jalkaa liikaa etteivät tikit repeäisi.

"Kassu antaa anteeks jo tänään", Mette sanahti ja virnisti. Sen tummanruskeat hiukset olivat liimaantuneet sen otsaan ja mustat, teräväkärkiset rajaukset sotkeentuivat, kun se pyyhkäisi silmäkulmaansa.

En vastannut Meten virneeseen, vaan katselin, kuinka Niemelä potkaisi hermostuksissaan jalkansa asfalttiin. Kainalosauvat kalisivat toisiaan vasten, kun Aaron työnsi ne väkisin tennismailojen ja kasaan taitellun pyörätuolin sekaan.

Kaiken sen tavaran keskellä oli myös putkikassi täynnä minun lääkkeitäni.

"Mitä sä löysit sieltä liiteristä?" kysyin sitten ja katsoin Metteä. Se nyrpisteli pientä nenäänsä ja huojui käsipuolessani juuri niin kuin kuvittelin verenhukkaisen huojuvan. Toivoin, ettei se pyörtyisi keskelle terveyskeskuksen kolkkoa pihaa. "Voisitko sä mennä istumaan tonne autoon, jumalauta sentään?"

"En mene", se kivahti ja pyyhkäisi hikistä otsaansa. Sen sormet tärisivät, kun se tarttui toisellakin kädellään käsivarteeni. Helvetti, että se osasi olla itsepäinen. "Siellä oli enemmän lääkkeitä, mitä Kassu luuli siellä olevan. Ja joku kassi, missä oli niitä lisää."

"Mutta ne ei olleet mun, eihän?" kysyin ja purin huultani.

Mette pudisteli päätään. "Ne oli muovipurkeissa. Kansissa oli jotain käsittämättömiä kirjainyhdistelmiä."

"Ja sä jätit ne sinne?" sanahdin ja lähdin johdattamaan Metteä hitaasti kohti autoa. Sen askeleet laahasivat asfaltilla ja se tuntui käsissäni niin veltolta, että olisin aivan yhtä hyvin voinut kantaa sen.

"Hei sori, kun mä en tajunnut ottaa niitä mukaan", Mette sanahti huohottaen. "Mun jalka vaan melkein irtosi ja kuolin verenhukkaan."

Pyöräytin sen kireälle nuotille silmiäni, enkä vastannut mitään. Nainen rojahti auton etupenkille kuin kivi järven pohjaan, ja sen suusta pääsi niin helpottunut huokaisu, että minua huvitti.

"Hei, hauska tavata!" naisääni sanahti ja ilahtunut äänensävy kuulosti korvissani feikatulta. Nostin katseeni juuri, kun Kasperin äiti kätteli Niemelää ja Aapoa ystävällisesti. "Elle Kivikoski, moi vaan."

Elle piteli käsissään apteekin paperipussia ja katseli Aapoa päästä varpaisiin kuin arvioiden, oliko kauluspaidan ja kiillotettujen kenkien alla jotakin alamaailmaan viittaavaa. Aapo hymyili sille melkein imelästi ja minua puistatti. Tunteeni sitä miestä kohtaan olivat kääntyneet päälaelleen, kun olin saanut tietää, että se oli upottanut veitsen Kasperin kasvoihin.