Peruskallio

39. Oranssinhehkuinen

Kasper

Rea puhui taas, mutta minun korvissani kuului vain kohinaa. Hävetti, millaisen reaktion Aaron oli minussa saanut aikaan vain, koska sanoi meidän olevan yhdessä. Tuntui, että halusin hyppiä tasajalkaa ja sitten juosta ulos huutaen.

"Mä muistan, kun Kasper oli semmonen pieni ja ärsyttävä eskarilainen", Rea sanoi, ja sai huomioni itseensä. Juhani oli poistunut pöydästä täyttämään astianpesukonetta, ja siitä lähtevä kilinä kuulosti kaukaiselta korvieni kohinan takana. Veri virtasi kehossani kuin nopeutettuna, enkä tiennyt kuinka kauan jaksaisin vain istua paikoillani.

Oli pakko päästä liikkeelle. Pakko saada tupakkaa, tuntea tuuli kasvoillani ja— ja pakko saada suudella Aaronia.

"Nykyään se on enää ärsyttävä", Aaron totesi ja virnisti ylpeänä ensimmäistä kertaa koko päivällisen aikana. Se oli niin pirun suloinen, että hermostutti.

"Ei sitä kyllä pituudellakaan ole pilattu", Rea vastasi ja sai minut jälleen punastumaan. Aaron vilkaisi sitä kulmat tiukasti kurtussa ja sai äitinsä naurahtamaan. "Selvästi sitä ollaan vähän suojelevaisia."

Rean hekotuksen lomassa piili hermostuneisuus, joka sai sen silmäkulman nykimään. Vaikka keskustelu oli ollut koko illan kevyttä, kyti pinnan alla liekkejä, jotka vaativat päästä leimahtamaan täyteen mittaansa. Kaikesta huolimatta Rea oli alueella, jolle ei enää kuulunut.

Aaron ei noteerannut äitinsä sanoja kuin kohottamalla kulmiaan ja kaatamalla lisää viiniä omaan lasiinsa. Minä peitin omani kädelläni ja sain Aaronilta pienen, melkein privaatilta tuntuvan hymyn.

"Etkö kaada äitilles ollenkaan?" Rea sanoi sitten, kun Aaron oli laskenut viinipullon takaisin keskelle pöytää. Nainen pyöritteli juomansa loppuja vielä lasissaan, jonka kirkkaaseen pintaan oli jäänyt sormenjälkiä. Tunsin tunnelman kääntyneen päälaelleen pelkästään Rean silmiin syttyneestä ärtymyksestä. Joku, mitä Aaron oli sanonut tai tehnyt, oli saanut sen muistamaan, ettei se kuulunut enää perheeseen.

"Etköhän sä voi kaataa ihan itse itselles", Aaron sanoi ja nojautui paremmin penkkiinsä. Sen jäntevät sormet kiertyivät viinilasin ympärille, ja katselin, miten se tuijotti äitiään, kun nainen kurottautui kohti pulloa. Tuntui kuin olisi katsellut jotain, jonka tiesi räjähtävän ilman, että edes aikoi tehdä mitään.

"Mistä nyt tuulee?" Rea kysyi. "Äskenhän meillä oli ihan hauskaa."

Hauska oli erikoinen käsitys siitä, millainen tunnelma pöydässä oli äsken ollut. Kevytkin keskustelu pystyi pitämään sisällään vuosien tuskan, satojen kilometrien välimatkan ja vihan, joka oli kerääntynyt rintalastan alle kuin pöly.

"Sano suoraan miksi sä olet täällä", Aaron sanoi sitten. "Ei tarvitse esittää mitään vuoden mutsia."

"Mä haluan oppia tuntemaan sut taas", Rea sanoi, enkä edes ajatellut uskovani sen sanoja. Ne olivat tyhjää täynnä; lauseita, joita Aaron oli kuunnellut koko elämänsä. "Sä olet kasvanut. Sulla on poikaystävä, enkä mä ole ollut täällä edes silloin, kun pääsit ylioppilaaksi."

Aaron ei katsonut äitiään silmiin, vaan johonkin sen takana. Ehkä terassilla kasvavia kesäkukkia, joiden nimen Juhani oli minulle ohimennen kertonut. Kestivät kuulemma hyvin kuumaa, oranssit kukinnot eivät nuupahtaisi, vaikka elohopea kohoaisi reippaasti yli kolmenkymmenen.

"Mä en kaivannut sua silloin, kun sain lakin, enkä kaipaa sua nyt", Aaron sanoi hitaasti, aivan kuin ei olisi ollut varma saisiko sanoa äidilleen niin. "Mulla on faija ja Kassu. Mette ja Kassun porukat ja—"

Rea naurahti räkäisesti. "Et kaipaa äitiäs vai?"

"En kaipaa", Aaron vastasi ja löi kätensä pöytään. "Joten jos sulla ei ole muuta, niin suo anteeksi."