Peruskallio

41. Ulospääsy

Kasper

Painajaiset palasivat, kun osasin niitä vähiten odottaa. Valokatkaisin, joka ei saanut lamppua syttymään, hissi, joka putosi juuri, kun ovet alkoivat avautua. Mutta myös kuiskauksia, joiden lähdettä en nähnyt; poskeen aina uudestaan painettu linkkuveitsi, kunnes hiekalla oli minusta jäljellä vain makuupussilta näyttävä ulkokuori.

Heräsin säpsähtäen. Sydän takoi rinnassa kuin riivattu, mutta se ei ollut mitään uutta. Ikkunan takana katuvalo jatkoi loistamistaan, elämä kulkuaan. Aaron nukkui rennon näköisenä selällään, toinen käsi pääni alla. Sen jalat olivat kietoutuneet omiini, sälekaihtimet raidoittivat sen pisamaiset kasvot niin, etten saanut sen tutuista piirteistä selvää.

Minulla oli kuuma ja nousin istumaan riisuakseni hupparin, kun huomasin lattialle heitetyt farkut. Niiden taskussa oleva avain oli aivan siinä, melkein kosketusetäisyydellä. Sininen avaimenperä oli puoliksi näkyvillä ja kumarruin nostamaan sen.

Avain oli aivan tavallisen näköinen, vaaleanruskeaa metallia. Se tuntui kylmältä vasten kuumaa ihoani, kun puristin sen nyrkkiini. Tunne iskeytyi samaan aikaan kehooni kuin joku olisi johtanut minuun sähköä, enkä ajatellut mitään ravistellessani Aaronin hereille.

Se hätkähti kosketukseni alla, mutta reagoi silti vain mutisemalla jotain. Hätäisyys sai liikkeeni kovakouraisiksi; pelkäsin, että hetki ajaisi ohitseni ennen kuin olin ehtinyt kertoa.

"Aaron", kuiskasin nimen ilmaan kuin rukouksen.
"Aaron, herää."

Miehen silmät aukesivat vain puolittain, mutta täytyi sillä jotain ajatuksenjuoksua olla, sillä se kohotti kulmiaan hämmästyneenä. Emme olleet nukkuneet kauaa, tuskin kahta tuntiakaan.

"No?" Aaronin ääni oli unesta matala, sai minut muistamaan, kuinka se oli painanut rakkautensa mustelmiksi ranteenpieliin ja lantioon.

"Mun pitää kertoa sulle jotain", sanoin väkisin, vaikka kaikki aistini huusivat minua lopettamaan. Vastahan olin saanut Aaronin kokonaan, nyt halusin tuhota kaiken kertomalla totuuden, jota mies ei tulisi ymmärtämään. Se vihaisi minua, ei haluaisi enää koskaan—

"Nytkö?" se vastasi ja nousi toisen kyynärpäänsä varaan. Yön kelmeä sininen sai sen hiukset loistamaan hopeisina.

Nyökkäsin ja aloin puhua. Ääneni oli käheä, sanat takertuivat kurkkuun ja kadottivat oikean nuotin, mutta Aaron kuunteli. Tällä kertaa kerroin kaiken. Kaiken Niemelästä, sen lupaamista rahoista, Ainosta ja isän lääkkeistä, Joonaksesta ja avainnipusta; lopulta Justuksesta ja siitä, mitä kädessäni puristin.

Aaron näytti heränneen viimeistään siinä vaiheessa, kun olin kertonut Aaposta ja sen suunnitelmasta, siitä, että olimme antaneet kaikki Ruusunharjusta löytyneet lääkkeet Ainolle. Se haroi väsyneitä kasvojaan ilmeettömänä samalla, kun minä pelkäsin, ettei se katsoisi minua enää koskaan samalla tavalla kuin se oli tänä iltana katsonut.

"Miksi sä kerrot vasta nyt?" se kysyi, ääni pingottuneena. Se nojasi selkäänsä ikkunalautaan, enkä nähnyt sen kasvoja, sillä katuvalo sai sen ääriviivat näyttämään siltä kuin se olisi hehkunut jumalallista valoa. En tiennyt katsoiko se minua inhoten. En tiennyt edes katsoiko se minua vai seinällä roikkuvia valokuvia takanani.

"Mä en halunnu valehdella sulle", väite oli typerä, sai Aaronin tuhahtamaan. Sen elekieli oli muuttunut täysin siitä, millainen se oli ollut painaessaan suudelmia kaulalleni, kertoessaan, kuinka rakasti. Minä tunsin kyyneleet silmäkulmissani ja laskin katseeni käsiini melkein häpeillen.

"Helvetti, Kasper", se sanoi. "Sä et oo ikinä sulkenut mua ulos näin."

Puristin silmäni kiinni, yritin saada ääneeni edes jotakin uskottavuutta saadakseni Aaronin ymmärtämään, että olin tehnyt tämän kaiken, koska—