Peruskallio

3. Lapsenvahti

Kasper

Minun oli entistä vaikeampi keskittyä mihinkään Meten kanssa käymäni keskustelun jälkeen, enkä saanut sen sanoja pois mielestäni.

Se ei ollut koskaan pakoillut kohdata vaikeitakin asioita, mutta selvästi minun kohdallani sekin tunsi olevansa kädetön. Se oli sanonut minun heittävän tulevaisuuteni hukkaan, jos vain odotin Ainoa ja toivoin samankaltaisen turvaverkon rakentumista uudelleen.

Se ei kuitenkaan ollut nähnyt naista niin kuin minä. Aino oli ollut kuoreltaan piikikäs, mutta sen sisällä oli kultaisempi sydän kuin kukaan olisi osannut aavistaa. Se oli ottanut kolme teini-ikäistä, sekoilevaa poikaa siipiensä suojaan ja tarjonnut jotain, johon keskittyä.

Ja ehkä huumeet eivät olleet paras keskittymisenkohde kaksitoistavuotiaalle, mutta se oli ollut jotain. Jotain, jossa tuntea olonsa merkitykselliseksi.

Mette oli lähtenyt lopulta. Selittänyt jotain Aaronista ja sen järkyttävän pitkistä yövuoroista, työn vaaroista ja siitä, kuinka ylpeä se oli poikaystävästään. Olin kuunnellut sitä vain puolittain, koettanut saada Aaronin vihreät silmät mielestäni.

Kun ovi oli kolahtanut naisen perässä kiinni, olin sulkenut silmäni ja toivonut nukahtavani mahdollisimman nopeasti. Ja jos olin kuvitellut tuhkatukkaisen miehen sormenpäiden kosketuksen ihollani, niin ei minua siitä voisi syyttää.

Aamu oli langennut huoneeseeni kirkkaan auringonpaisteen muodossa ja laahustin alakertaan. Tuoksui kahvi, ehkä pannukakut ja television aamuohjelma oli päällä vain tuodakseen taustamelua.

Istuin normaalille paikalleni keittiönpöydässä, ikkunan viereen, ja tuijotin ulkona avautuvaa alkukesää. Koivut olivat kasvattaneet lehtipeitteensä täyteen mittaan ja pohjattoman syvänsinisellä taivaalla lipui muutama pilvenriekale. Äiti oli istuttanut ensimmäiset kukat suureen kukkapenkkiin jo kauan ennen nurmikon vihertymistä ja nyt kaikissa olivat jo nuput.

"Huomenta, kulta", äiti sanoi ja laski keskelle pöytää kahvipannun. "Sä et hakenut isääs yöllä."

Nielaisin. "Siinä oli vähän kaikenlaista."

Äiti tuijotti, kun kaadoin kahvia tummansiniseen mukiin ja sen silmäkulma värähti. "Kaikenlaista?"

"Isä jätti mut kaksin jonkun mulkun kanssa, niin mitä voit olettaa?" sanahdin ja ravistelin kauramaitopurkkia. Keittiön laattalattia tuntui jääkylmältä paljaiden varpaiden alla, ja kipristelin niitä saadakseni veren kiertämään. Äidin katsetta en halunnut kohdata.

"Ei Olli ole mulkku", se sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Varastin nopean vilkaisun ja näin, kuinka se latoi valkealle lautaselle kolme pannukakkua. "Provosoitko sä sitä?"

Mieleni teki nauraa, mutta purin huultani melkein kipeästi estääkseni sitä kuplimasta sisältäni. "Se itse provosoi mua."

Äiti ei vastannut hetkeen mitään. Se liu'utti eteeni lautasen ja hillopurkin, jonka kannessa oli mummin kiemuraista käsialaa.

"Sinä et voi provosoitua jokaisesta kadulla kävelevästä ihmisestä", äiti sanoi sitten ja istahti pöytään minua vastapäätä. Sen kultaiset sormukset kilahtivat vasten kahvimukia. "Varsinkaan, jos he ovat—"

En edes halunnut tietää mitä äiti olisi sanonut, ellei etuovi olisi auennut. Tulija riisui kenkänsä ja yskähti, enkä minä halunnut kuin kadota syvimpään monttuun, jonka meidän pihaan pystyisi kaivamaan.

"Aaron!" äidin ääni oli naurettavan ilahtunut, kun tuhkatukkainen vartija asteli esiin eteisestä. Se oli säikäyttänyt minut kolmesti viimeisen kahdenkymmenenneljän tunnin aikana, enkä tiennyt miten se aina onnistui ilmestymään paikalle juuri, kun sitä vähiten odotti. Ehkä se oli oppinut teleporttaamaan.