Peruskallio

11. Minne terä uppoaa

Aino

Sade oli kastellut koko Tampereen hetkessä harmaaksi ja kadottanut auringon jonnekin synkän pilvimassan taakse. Katsoin oikealle ja vasemmalle ylittäessäni katua hieman oudosta kohdasta, ja pujottelin kadunvarteen parkkeerattujen autojen välistä kohti vaalean oranssia kerrostaloa.

Kahvilan terassilta varastettu lompakko oli osoittautunut hutilyönniksi, sillä siellä ei ollut muutaman vaivaisen kolikon lisäksi ollut kuin ajokortti ja ärräkahvikuponki. Olin jättänyt lompakon roskiksen päälle ja toivoin, että joku rehellinen kansalainen kiikuttaisi sen puolestani poliisilaitokselle.

Tutun porttikongin kohdalla pysähdyin. Jostain syystä ovisummerin soittaminen tuntui suurelta harppaukselta, jota en ollut valmis ottamaan ja hetken vain tuijotin betoniin kiinnitettyä sukunimien listaa.

Katseeni tarttui kolmen Virtasen listasta ylimmäiseen. Harpoin lähemmäksi ovisummeria ja nostin jo sormeni painaakseni, kun porttikongin toiselle puolelle käveli keltaiseen sadetakkiin pukeutunut nainen. Se pysähtyi nähdessään minut; epäröi kai, päästäisikö minut sisään vai löisikö metallisen oven nenäni edestä kiinni.

"Ootko tulossa vai menossa?" se kuitenkin kysyi ja piti ovea auki kengällään. Se oli ehkä neljissäkymmenissä, arkisen kaunis ruskeine hiuksineen ja revittyine farkkuineen.

"Tulossa", sanahdin ja pyyhkäisin suupieltäni. Huulipunaa pitäisi korjata heti, kun pääsisin sisälle asuntoon, jonne en edes halunnut mennä, mutta jota kohti jalkani olivat minua kuljettaneet.

"Ole hyvä", nainen sanoi ja piti minulle ovea, jotta pääsin pujahtamaan sisälle idylliselle sisäpihalle. "Alaovi on auki, mutta sen sä varmaan tiesitkin."

Nyökkäsin, enkä vastannut naiselle enää mitään. Ovi kolahti kiinni ja pian seiniin kaikumaan jääneet askeleetkin hiljenivät. Keskellä sisäpihaa kasvoi kaksi suurta tammea, jotka varjostivat talojen ikkunoita. Niiden oksat hipoivat oranssia rappausta ja pystyin kuvittelemaan, kuinka ahdistavalta niiden öinen vingunta vasten ikkunoita saattoi kuulostaa.

Kävelin pitkin punaisista tiilistä koottua polkua alaovelle ja astuin sisään hiljaiseen rappukäytävään. Olin käynyt siellä viimeksi silloin, kun mukanani oli ollut Aaronin lisäksi kuvioista kai iäksi lähteneet kastanjatukkainen poika ja kuivilla oleva huumediileri.

Rappusia ylös kivutessani yksinäisyys tuntui taakkana harteilla, vaikka olin tottunut siihen. Tottunut omaan seuraani, päätöksiin, joita kukaan ei kyseenalaistanut. Viimeiselle tasanteelle päästyäni yksinäisyys tuntui kuitenkin viiltävämmältä kuin koskaan, mutta nyt sekaan oli ujuttautunut myös muistojen tuoma ahdistus.

Soitin ovikelloa ja tuijotin vaaleaksi maalattua puuovea, jonka tiesin narisevan niin kuin vanhat ovet narisevat. Kävin jälleen läpi paksun lettini kierteet, maiskautin huuliani ja kirosin peilin puutetta. Muovinen näppäinkännykkä narisi liitoksissaan, kun puristin sitä kämmenessäni.

Lopulta ovi avautui niin nopeasti, niin voimalla, etten ehtinyt varautua. Pienestä kaksiosta tulvahti rappukäytävään tuoreen kahvin tuoksu ja vieraskielinen puheensorina kertoi television olevan päällä. Rykäisin, ja taioin kasvoilleni parhaimman hymyni. Sen, jonka tiesin painavan poskiini syvät hymykuopat.

"Moi", sanahdin ja tuijotin rotevaa miestä edessäni suoraan silmiin. "Pitkästä aikaa."

Aapo oli pitkä, harteikas ja sen vaaleat hiukset olivat kuin likaista villaa. Se oli käärinyt vaaleansinisen kauluspaitansa hihat kyynärvarsiin, ja se näytti melkein kunnolliselta kansalaiselta. Melkein.

"Mä en tiennyt, että sä oot päässyt jo vapaaksi", se sanoi ja päästi minut lopulta ohitseen sisälle asuntoon. Sen kehonkieli oli jäykkää, enkä tiennyt johtuiko se yhtäkkisestä tulostani vai oliko se vain muuttunut joksikin toiseksi.