Peruskallio

32. Takinkääntöä

Kasper

Mette nojasi auringossa lämmenneen auton nokkapeltiin ja katseli silmänkantamattomiin jatkuvalle viljapellolle. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja tuntui siltä, että kesä oli viimein kääntänyt päälle täyden tehonsa.

Meten kukkamekon helmat heilahtivat, kun se työnsi itsensä irti autosta ja kiersi sen toiselle puolelle. Se työnsi avaimen takaluukun lukkoon ja avasi sen. "Mä löysin kaiken."

Hiekka rahisi tennareiden pohjissa, kun kävelin sen viereen. Peräkontti oli täynnä erilaisia kasseja ja pussukoita, eikä minun tarvinnut raottaa kuin yhtä tietääkseni niiden sisällön. Mette näytti miltei kalpealta katsoessaan minua.

"Tajuatsä miten ison tuomion tästä sais, jos kytät pysäyttäis mut nyt?" se sanoi ja löi takaluukun sitten kiinni. Se nojasi käsiään autoon ja riiputti päätään käsiensä välissä. Tuuli puhalsi vaniljantuoksua sen hiuksista nenääni, ja mietin, olinko pyytänyt siltä liikaa.

Olin tiennyt, ettei se jättäisi minua yksin. Se oli sanonut, että pelkäsi minun kuolevan — totta kai se halusi auttaa minua Niemelän kanssa, vaikkei olisikaan ollut varma siitä, tekikö oikein. Oli ollut minun vastuullani pyytää sitä lopettamaan.

"Meidän pitää tehä noille jotain", sanahdin, sillä en kestänyt ajatusta, että Mette ajeli ympäri kaupunkia kyydissään tuhansien eurojen arvosta lääkkeitä. "Soitetaan Niemelälle."

"Miksi?" Mette kyseenalaisti ja nosti katseensa minuun. Se oli rajannut silmänsä saman sävyisellä sinisellä kuin sen silmätkin olivat, ja se räpsytteli paksuja ripsiään tuijottaessaan kasvojani. "Luuletko sä, että tää on se mitä Antti jätti kaupunkiin? Niemelä olis pystynyt etsimään nää itsekin, joten miksi se olis tarjonnut tästä kaikesta sulle kolkyttuhatta?"

Mette oli oikeassa ja se ärsytti minua. Raavin kasvojani turhautuneena ja sihahdin, kun Justuksen aiheuttamaa mustelmaa kivisti. Iho oli muuttunut sittenkin violetiksi, vaikka olin ajatellut sen nyrkin vain hipaisseen minua.

"Ne avaimet ei ainakaan liity tähän mitenkään", Mette jatkoi ja sitoi hiuksensa sotkuiselle nutturalle. "Viimenen kassi löytyi sieltä hylätystä kuplavolkkarista, joka on seisonut puiston laidalla varmaan kymmenen vuotta. Siinä ei ole edes ovia mihin käyttää avainta."

Jaloissamme pyörivä lankakerä oli entistäkin sotkuisempi ja pelkäsin sen menneen jo niin hirveään umpisolmuun, etten saisi sitä koskaan avattua. Ehkä minun ei vain olisi pitänyt lupautua selvittämään Niemelän puolesta yhtään mitään.

"Soitetaan Niemelälle ja kysytään", sanahdin taas, sillä en keksinyt muutakaan. Mette naputteli pitkiä kynsiään auton peltiin ja näin sen hartioissa kireyden.

"Ja sanotaan mitä?" se kysyi sitten. "Että me ollaan kerätty pitkin Ruusunharjua kaikkea paskaa, koska joku tuskin kahdeksaatoista täyttänyt pentu päätti piilottaa listan osoitteita sun porukoiden liiteriin?"

Tuijotin naista sen merensinisiin silmiin ja tunsin hermostuksen, joka kupli ihoni alla kuin joku olisi kaatanut päälleni syövyttävää happoa. Aurinko porotti suoraan kasvoilleni, ja minua ärsytti. "Me ei tiedetä kenelle Justus työskentelee. Sehän voi olla vaikka joku Joonaksen juoksupoika, ja Joonaksella on Antille kuuluvat avaimet. Ei me voida—"

"Tai sitten Justus vaan haluaa leikkiä jotain oman elämänsä huumekeisaria."

Mette veti kätensä puuskaan ja käänsi katseensa pellolle kuin ei kestäisi katsoa minua enää kauempaa. Minä katselin sen korvan taakse tatuoitua tähtikuviota, joka näytti hyppelehtivältä animaatiohahmolta ja mietin, olinko aiheuttamassa välillemme särön?

"Entä jos toi kama onkin se, mitä Antti on jättänyt jälkeensä?" sanahdin. "Ehkä Niemelä ajatteli tän vaan jotenkin liian mutkikkaasti. Ainahan vastaus löytyy lähempää, ku osaa edes ajatella."