Peruskallio

1. Ystävä

Kasper

Katsoin itseäni peilistä ja irvistin. Poskeen viilletty haava oli alkanut arpeutua ja rupea kutitti. Haava oli kuin puolikuu, se alkoi korvasta ja loppui juuri ennen alahuulen kaarta.

Pitkäksi venähtäneet, maantienharmaat kiharat peittivät sen puoliksi ja näytti siltä kuin suupieleni olisi jatkunut loputtomiin.

Olin siis Jokeri. Helvetin kiva.

Vedin mustan hupparin päälleni ja nostin hupun hiuksieni peitoksi. Teki vielä mieli vetäistä hupun nauhat tiukalle ja peittää niin arpikin, mutta en viitsinyt. Toisaalta se teki minusta katu-uskottavamman, ainakin joidenkin vitosluokkalaisten mielestä, jotka olivat huudelleet kaupassa minulla olevan vitun cool arpi.

Minulle arpi oli lähinnä aiheuttanut kivuliaita öitä, kun olin unohtanut sen olemassaolon ja pyörähtänyt toiselle kyljelle, ja äidille ylimääräisiä sydämentykytyksiä.

"Mä oon kyllä yhä sitä mieltä, että sun ois pitäny mennä ton kanssa tikattavaks."

Säpsähdin äkillistä puhetta ja käännyin ympäri. Aaron seisoi huoneeni ovella ovenkarmiin nojaten ja katseli minua kulmiensa alta jotenkin huolestuneen oloisena.

"Miten sä pääsit sisälle?" kysyin typeränä ja katsahdin vielä kerran peiliin. Arpi oli oikeasti kauhean näköinen, eikä se varmaan parantuisi koskaan.

"Äitis päästi", Aaron vastasi ja käveli sänkyni laidalle. Se riisui nahkatakin päältään, tiputti sen persialaismatolle ja kaatui sitten sänkyyni mahalleen. "Mut älä vaihda puheenaihetta. Sä voisit vieläkin käydä näyttämässä tota lääkärille."

Istuin huokaisten Aaronin viereen ja laskin viimein hupun takaisin alas. Oli alkukesä, helvetti sentään, enkä voisi ikuisuutta käyttää haavaa peittäviä huppareita tai karvalakkeja.

"No sitten mä olisinkin ollu vitun hurjan näkönen", sanahdin. "Mieti nyt."

Aaron kierähti selälleen ja sen tuhkanharmaat hiukset levisivät sängylleni kuin, no, tuhka.

Se tutki minua siroilla silmillään ja napsutti kielikoruaan hampaitaan vasten. Se oli ottanut sen muutama kuukausi sitten ja sen kieli oli ollut niin kipeä, että se oli käynyt meillä joka päivä syömässä äidin tekemää sosekeittoa.

Sen jokapäiväiseen läsnäoloon oli tottunut ja olin ollut melkein pettynyt, kun se sitten viimein pystyi syömään jotain muutakin. Se oli tuntunut kauhealta, haluta nyt Aaronin kärsivän sen takia, että halusin sen käyvän meillä joka päivä.

"Mun mielestä sä näytät katu-uskottavalta ton kans", Aaron naurahti, ja vaikka sen silmät kiilsivät huvittuneisuudesta, tiesin, ettei se tarkoittanut pahalla.

Hymähdin. "Jotkut ala-asteikäset oli samaa mieltä. Mä vähän suunnittelin, että meen sinne koulun taakse pelottelemaan—"

Terävä koputus ovenkarmiin sai puheeni lakkaamaan ja Aaron heilautti isälleni kättään. Isän katse kiinnittyi kasvoihini koko ajan ja se oli alkanut käydä ärsyttäväksi.

"Muistatko, Kasper, mitä sovittiin tästä illasta?" isä kysyi ja suoristi valkoisen kauluspaitansa hihansuita. Paita oli täydellisesti silitetty.

"Muistan", sanahdin ja taistelin sitä halua vastaan, joka käski minun kääntää katseeni.

Isä vilkaisi minusta Aaroniin ja nyökkäsi. "Hyvä."

Sitten se lähti ja veti ajattelevaisesti oven perässään kiinni. Sen askeleet kaikuivat ontosti oven läpi ja katsahdin Aaroniin, joka palautti katseen jotenkin uteliaan oloisena.