Peruskallio

20. Viimeinen kesä

Kasper

Kului viikko, enkä ollut puhunut Aaronille sanaakaan. Se oli pisin aika, jonka olimme koskaan olleet puhumatta ja hiljaisuus välillämme tuntui paisuneen elämääkin suuremmaksi. Miten koskaan osaisin sanoa sille enää sanaakaan, katsoa sitä silmiin?

Se oli satuttanut minua syytöksillään, mutta olin antanut sille jo anteeksi. Se oli ollut poissa tolaltaan, sen tyttöystävä oli melkein kuollut verenhukkaan, yksin. Kyllä minäkin olisin ollut vihainen.

En silti saanut sen sanoja pois päästäni. Se oli sanonut, että minun olisi pitänyt mennä tarkistamaan liiteri itse. Oliko se siis sitä suoraan sanomatta antanut olettaa, että olisi halunnut minun olevan Meten tilalla?

Ehkä se ei olisi ollut sille niin paha kuin—

"Kasper", Mette sanahti ja tökkäsi minua kainalosauvalla pohkeeseen. "Sun ajatukset on aika äänekkäitä."

"Sori", naurahdin ja jatkoin juuttinarun sitomista ilmapalloihin. Mette oli viimein päättänyt järjestää Aaronin syntymäpäiväjuhlat ja vaikka olimmekin riidoissa, halusin silti tehdä niistä ikimuistoiset. Aaron ansaitsi juhlansa, oikeasti.

Ja vaikka joku saattoi luulla minusta muuta, en pitänyt juhlista. Niissä oli liian monia ärsyttäviä ihmisiä, yleensä ahdasta ja kuuma, musiikki oli kovalla eikä se ollut minun soittolistani, joka koostui lähinnä Apulannasta ja Slipknotista, eikä kukaan keskittynyt pelaamaan kanssani beerpongia. Aaronin takia kuitenkin kestäisin yhdet juhlat, riidastamme huolimatta.

"Ei mitään", Mette vastasi ja hengähti syvään. Se oli puhaltanut kymmenen ilmapalloa siinä ajassa, kun minä olin uppoutunut ajatuksiini. "Sä saat laittaa noi ilmapallot kiinni verhotankoon. Mä en kiipeä enää ikinä mihinkään."

Syyllisyys tuntui pistona rintakehässä. "Mä oon oikeesti ihan helvetin pahoillani siitä. Mun olis pitäny mennä—"

Mette heristeli etusormeaan ja keskeytti puheeni. "Noup. Mä oon oikeastaan ihan onnellinen, että se olin mä, joka sai naulan jalkaansa. Sä olet niin jumalattoman dramaattinen."

Henkäisin teatraalisesti ja tähtäsin Metteä keltaisella ilmapallolla. Se kimposi naisen päästä lattialle ja sai sen ruskeat hiukset sähköisiksi. "Ja säkö et sitten ole?"

"Sä et kestäisi hetkeäkään näitä kainalosauvoja", Mette nauroi. "Sä olisit heittänyt nää jo järveen."

Halusin vastustaa Meten sanoja, mutta en viitsinyt, sillä se oli oikeassa. En olisi kestänyt hetkeäkään sen kengissä; niiden muutaman päivän aikana, jotka se oli viettänyt pyörätuolissa jalka suorana, oli senkin mielenterveys alkanut rakoilla. Se oli liian itsepäinen siihen, että Aaronin piti tehdä kaikki sen puolesta.

"Tiiätkö", Mette sanoi sitten ja tarttui juuttinaruun solmiakseen ilmapalloja kiinni toisiinsa kanssani. "Me lyötiin Ainon kanssa vetoa siitä, kuinka kauan menee, että te ootte sopineet Aaronin kanssa."

Kohotin kulmiani yllättyneenä. "Toivottavasti ette kovin monesta eurosta. Ois ikävä tuottaa pettymys."

"Ei meillä ollut panosta", Mette vastasi ja virnisti. Se oli meikannut itsensä kevyemmin kuin yleensä, mutta Aaronin isän olohuoneen suurista ikkunoista lankeava auringonvalo sai sen kultaiseksi meikatut silmäluomet hohtamaan. Se oli piirtänyt silmäkulmiinsa pienet sydämet, ja se oli melkein suloinen. "Mä oon vähän huolissani teistä."

Huolissasi, halusin sanoa, et kai.

Käänsin Metelle selkäni ja ryhdyin etsimään keittiöjakkaraa. Kuulin naisen huokaisevan; se kai veti henkeä jatkaakseen puhumista ja jos totta puhuttiin, en halunnut kuulla.