Cupido

4. Luku

- Olivia? Hei! Olivia! Herää!

Avasin hitaasti kiinni liisteröityneet silmät miehen äänen tunkeutuessa korvista sisään. Ensimmäiseksi muistin Markin ja koin jo pakokauhua miettiessäni, olinko kuitenkin ottanut vastaan hänen kutsunsa. Mitä minä olin oikein tehnyt?!

Ympäristö oli vaalea ja avara. Rötkötin punaisella sohvalla huonossa asennossa ja edessäni seisoi pomoni kaikessa ylhäisyydessään.

John Jameson! Unihiekka karisi silmistäni ja nousin äkkiä seisomaan.
Muistikuvat palautuivat silmänräpäyksessä. Olin Amorin valtakunnassa, nukahtanut kunnolla, vaikka piti lähteä kotiin, ja nyt itse Amor oli joutunut löytämään minut. Oliko lauantai-aamu? Vai nukuinko peräti koko viikonlopun? Ei se ole mahdollista. Mitä John täällä teki? Ai niin, hän näki asiakkaita viikonloppuisinkin. Miltä minä oikein näytän?!!

Keskeytin ajatusketjun siihen, ja ryntäsin sanaakaan sanomatta taukotilaan peilin eteen.

Minulla on montakin vertausta, mitä voisin käyttää, mutta ne jääkööt sanomatta. Lyhyesti ja ytimesti: En ollut parhaimmillani. Pahemminkin olisi voinut olla, olisin voinut vaikka kuolata, tai hieroa unissani meikit ympäri naamaa.

Meikit olivat kohdillaan, mutta naama kiilsi pahasti ja hiukset olivat kihartuneet luonnolliseen olotilaansa ja karanneet paikoiltaan, muodostaen oudon harakanpesän.

Oli mitä oli, sellaisen näköisenä ei yksinkertaisesti ilmestytty John Jamesonin eteen. Aloin etsimään katseellani lapiota, jolla kaivaa syvä kuoppa maahan ja hautautua sinne. Paitsi se voisi päätyä viemäriin, tai metrotunneliin putoamiseen.

Ehkä voisin kirjoittaa Johnille irtisanoutumisilmoituksen ja häipyä vähin äänin varauloskäynnistä katsomatta häntä enää silmiin.

Tai sitten voisin yrittää siistiytyä mahdollisuuksien mukaan, ja palata pää pystyssä pomoni seuraan.

Alistuneena ravistin päätäni ja ryhdyin pesemään meikkejä pois. Kävin lainaamassa Charilta ripsiväriä, mutta muuten olimme jälleen kerran kuin yö ja päivä, hänen meikkikokoelmansa väritys ei sopinut minulle ensinkään.

Harjasin hiukset ja laitoin ne pehmeälle ranskalaiselle letille. Sitten hain takaisin eilisen paitapuseron ja jakun kotelomekon päälle. Tadaa, näytin taas virkanaiselta.

Pomoni oli vetäytynyt 'Amorin valtakunnan kaikkein pyhimpään', omaan toimistoonsa, joten kävin koputtamassa sen ovea. Olin edelleen syvästi nolostunut, mutta nielin tunteeni ja päätin ainakin sanoa hyvästi. Sitä paitsi en halunnut jättää hänelle viimeiseksi mielikuvaksi itsestäni sohvalla röhnöttävää naisenkuvatusta.

- Come in, mies kutsui vastauksena koputukseeni.
Avasin oven ja astuin sisään.
- Tulin vain sanomaan anteeksi ja että olen lähdössä kotiin, mutisin.
- Mistä syystä pyydät anteeksi? Mies tiedusteli ymmällään.
- Että nukahdin yöksi sohvalle ja jouduit herättämään, että näytin sellaiselta, irvistin ja jatkoin - ja että säntäsin mitään sanomatta tieheni.

Pomoni naurahti hyväntahtoisesti.
- Ei tarvitse pahoitella. Sellaista sattuu. Eikä sinusta saisi kauhean näköistä tekemälläkään, hän vinkkasi.
Sydän pamppaillen katselin käsiini ja yritin peittää punastuksen.
Hyvästelin Johnin ja käännyin lähtöäkseni.

- Hei? Hän huusi perääni. - Et ole varmaankaan syönyt aamiaista. Haluatko lähteä kahville jonnekin? Voisimme samalla käydä eilisen läpi, vaikutat meinaan olevan avautumisen tarpeessa.
- Minä en juo kahvia, sanoin ensimmäisen asian, joka mieleeni tuli. Mies tyrskähti.
- Mutta jos siellä tarjotaan teetä, lähden mielelläni, paikkasin möläytykseni kauhistuneena.