Cupido

14. Luku

Istahdin penkille ja kaivoin laukustani esiin piirustuslehtiöni ja penaalin, sekä kaksi muhkeaa täytepatonkia. Olin saanut käsityksen, että Helén oli liian ylpeä ottaakseen  suoraan vastaan hyväntekeväisyyttä, ehkä hän piti sitä alentuvana kohteluna, joka olisi kolaus itsetunnolle. En tiedä. Nyt minulla oli kuitenkin itselläni nälkä, ja samalla toin mallillenikin purtavaa.

Helén saapui muutama minuutti minun jälkeeni. Huomasin hänen ontuvan hieman oikeaa jalkaansa kävellessään.

Vaatteet olivat samat kuin viimeksi, mutta hiukset olivat puhtaat ja auki nutturalta. Hän näytti heti nuoremmalta. Hän tervehti hymyillen ja istuutui penkin toiseen päähän. Heitin hänelle patongin ja kuorin omani pakkauksesta.

- En ehtinyt syödä, niin toin nyt kummallekin vähän purtavaa, totesin muina miehinä.
Nainen kiitti vaisusti ja rupesi syömään omaansa. Hän yritti tehdä sen sivistyneesti, mutta hänellä oli selkeästi nälkä. En kommentoinut, tai ollut huomaavinanikaan.

- Ajattelin, että tekisin nyt ainakin hahmotelman, katsotaan riittääkö valo niin pitkälle, että saisin sen valmiiksi tällä kertaa, aloitin.
- Oletko sinä hyvä piirtäjä? Helén kysyi puhtaan uteliaasti.
Luulen, että hän olisi suostunut malliksi, vaikka olisin osannut piirtää vain tikku-ukkoja. Hänelle, ja nyttemmin minullekin tapaamisessa oli kyse paljon enemmästä, kuin mallina olosta muotokuvalle.

- Tykkään ajatella niin, nyökkäsin. - Se on harrastus, mutta olen tehnyt sitä kauan. Sinun ei tarvitse pelätä, että kadottaisin matkalla kauneutesi, lisäsin ilkikurisesti.
Nainen hörähti.

Pyysin häntä katselemaan lampea ja avasin lehtiöni. Hänen olemuksensa oli aluksi hieman jäykkä ja vaivaantunut, ja hän liikehti levottomana. Heitin limsapullon ja kehotin häntä juomaan. Sen jälkeen hän oli jo rennompi, ja lopulta uppoutui syvälle ajatuksiinsa ja tuijotti eteenpäin.

Minä olisin vuorostani voinut vain katsella ja ihailla häntä. Havahduin välillä siihen, että kynäni oli pysähtynyt kesken kaiken. Halusin vangita juuri sen hetken ja ilmeen. Periaatteesta en kuitenkaan ottanut kameraa esiin. Tavoitteenani ei ollut ikuistaa vain hänen piirteitään, vaan tarina. Tarina, jonka halusin kuollakseni kuulla.

- Missä sinä asuit lapsena? Kysyin, aloittaen hieman henkilökohtaisesta, mutta ennen kaikkea neutraalista kysymyksestä.
- Brooklynissa, hän vastasi heräten ajatuksistaan. - Asuimme erään hienon kerrostalon kellarikerroksessa. Isä oli sen talon portieeri ja äiti töissä pesulassa.

- Onko sinulla sisaruksia?
- Kaksi. Isosisko asuu Atlantassa, ja pikkuveli Espanjassa.
- Wau, he ovat lähteneet kunnolla maailmalle, totesin viheltäen vaimeasti.

Jatkoin kyselemistä ja painotuin mallini hyviin lapsuusmuistoihin. Hän rentoutui, vapautui, muuttui vilkkaammaksi ja jopa naureskeli. Kuuntelin, kommentoin, nauroin mukana ja tallensin sen kaiken paperille.

Aurinko alkoi laskemaan ja päätin lopettaa. Kutsuin toverini tarkastelemaan kuvaa.
- Olenko tuo minä? Älä yritä, olen minä itseni nähnyt peilistä. Sinä olet liian kiltti!
- Koska olet viimeksi hymyillyt peilille? Kysyin.
- Vuosia sitten.
- Tämä on sinä, kun hymyilet. Kun ajattelet ja kerrot hauskoja muistoja, saat kasvoillesi tietyn hehkun, kerroin.

- Sinä olet todella hyvä piirtäjä, nainen pohti ääneen. - Oletko opiskellut sitä, vai luonnonlahjakkuus?

Mieleeni tulvi muistoja koulun taidetunneilta ja -kerhoista, sekä isäni opetuksista.
- En missään erityisessä paikassa.
- Oletko julkaissut töitäsi?
- Parhaimpia skannaan nettiin, enimmäkseen sosiaaliseen mediaan. Mutta en mitään isompaa.
- Onko sinulla edes kotisivua? Helén uteli.
- Ei, en usko, että olen tarpeeksi kiinnostava, mutisin.

Olin harkinnut sellaisen perustamista, mutta en ikinä ollut saanut aikaiseksi. Näin sen vain kaikenlaisten resurssien tuhlaamisena.

- Olet sinä, mallini vakuutti. - Piirustuksesi ovat liian hyviä vain omille silmillesi.
- Olet nähnyt vain tämän. Ehkä minulla oli vain hyvä ja inspiroiva malli, kiusasin.
Nainen tuhahti ja sivuutti kehuni kädenhuitaisulla.

- Haluan piirtää sinut uudestaan, toisella tavalla, laukaisin. - Ja olen velkaa sinulle sen ruuan. Sitä paitsi tarinasi jäi kesken!
- Se pahenee loppua kohden, Helén varoitti.
- Se on osa elämääsi. Haluan oppia tuntemaan sinut, sanoin vilpittömästi.

Naisen silmät kostuivat.
- Miksi kukaan haluaisi oppia tuntemaan kodittoman naisparan? Olen yhteiskunnan pohjasakkaa!
- En ole hetkeäkään nähnyt sitä sellaisena. Olet ihana ja kiinnostava ihminen, kerroin lämpimästi hymyillen.
Yllättäen nainen astui oma-alotteisesti luokseni ja kietoi kätensä tiukasti ympärilleni.
- Kiitos!

- Kävisikö seuraavalla kerralla minun luonani? Tiedustelin. Arvelin, ettei nainen tuntisi oloaan kovin vapautuneeksi missään julkisissa tiloissa, ihmisten ympäröimänä.
- Voisin tilata ruokaa kotiin tai ostaa jostain läheltä, suunnittelin. - Olisi lämmin ja valoisa tila kellonajasta huolimatta ja saat käyttää suihkua ja vaikka yöpyä.

Helén epäröi ja vilkuili minua arvioivasti.
- Hyvä on, jos se on sinulle kätevämpää.
Tyydyin nyökkäämään ja hymyilemään.
- Käykö ylihuomenna iltapäivällä? Voin tulla tänne töistä suoraan, ja menemme yhdessä, niin sinun ei tarvitse seikkailla yksinäsi.
- Hyvä on, jos siitä ei ole liikaa vaivaa, uusi ystäväni myöntyi.

En ryhtynyt esittämään suoria tarjouksia hänen auttamisekseen. Jotta hänen oli helpompi hyväksyä apua ja palveluksia, se oli tehtävä kiertoteitse.

Helén erosi suuresti mielikuvistani  kodittomien ihmisten suhteen. Hän oli ylpeä, ei valittanut tai kerjännyt hyväntekeväisyyttä. Mikään ei antanut viitteitä, että hän olisi alkoholisoitunut tai käyttänyt päihteitä. Se oli tietenkin hyvä juttu, mutta samalla hän joutui elämään kovassa todellisuudessa 24/7. En keksinyt muuta selitystä, kuin että hänellä oli päämäärä. Hän ei ollut luovuttanut. Se nimenomainen seikka erityisesti sai minut haluamaan auttaa häntä ja osoittamaan aitoa ystävyyttä, sekä haluamaan kuulla loputkin tarinasta.

Kotona istahdin laptopin ääreen ja siirsin piirustuksestani ottamani kuvan nettiin. Nîmesin sen yksinkertaisesti "Helén". Jälleen kerran mietin edes blogin avaamista, ja lupasin itselleni laittaa ajatuksen ainakin hautumaan.

Kävin läpi vanhoja kuvia. Pidin profiilini julkisena ja huomasin kymmenien tuntemattomien ihmisten tykänneen tai kommentoineen positiivisesti töitäni.

Pidin Helénin kuvaa yhtenä parhaista aikaansaannoksistani. Syy oli varmasti se, että äitiäni lukuunottamatta se oli ainoa ns henkilökohtainen teos. Se oli Helén aidoimmillaan, sen takana ei ollut keksittyä tarinaa.

Puolessa tunnissa kuva oli kerännyt jo 50 tykkäystä. Ihmiset kyselivät missä piirustuksiani voisi nähdä lisää. Joku jopa tarjoutui ostamaan kuvan.

Aamuun mennessä seuraajamääräni oli kasvanut yli kolmanneksella ja kuva kerännyt lähes 200 tykkäystä ja kymmeniä jakoja.

"Minusta on hienoa, että piirrät aivan tavallisia ihmisiä", joku kommentoi.
Minun mielestäni taas Helén ei ollut tavallinen. Hän oli special.

Se oli virallista. Hän olisi uusi muusani.