Cupido

20. Luku

Saduissa kaikki on niin yksinkertaista. Sadussa Prinssi Uljas, alias John Jameson olisi tajunnut, että olisi odottanut koko elämänsä juuri minua, ja kaikki olisi muuttunut välillämme.

Tosielämässä palasin maanantaiaamuna töihin vain joutuakseni aamupäivän ajaksi respaan vastaamaan puhelimeen ja hoitamaan koko kirjavan asiakaskunnan varaukset henkilökunnallemme, kun varsinainen työntekijä vietti aamuansa pää vessanpöntössä, naama vihreänä.

Lisäksi kyseinen yksilö oli saanut suututettua myös tietokoneen, ja vaikka yritin parhaalla espanjallani kylvää sille kohteliaisuuksia, se kieltäytyi toimimasta. Joko minulla oli liian paha aksentti, tai sitten olin saanut väärää informaatioita, eikä se ollutkaan ääniohjattu.

Urani alussa alkanut yhteistyömme vastaanottoaulan koneen kanssa oli Mayan paluun jälkeen kokenut aimo harppauksen huonompaan suuntaan. Syytin luonnollisesti Mayaa. Hänen suhteensa tekniikkaan oli kirottu. Jouduimme soittamaan jollekin atk-tukihenkilöille niin usein, että olisi ollut melkein sama palkata sellainen kokopäiväisesti toimistoon.

Sadussa kaikki olisi sujunut kuin tanssi varausten suhteen, tosielämässä Charlenelle oli tullut kaksoisbuukkaus asiakastapaamisiin, ja jouduin 15 minuutissa löytämään kirjoillamme olevan tyylineuvojan häntä sijaistamaan. Ainoa vapaalla oleva vietti krapula-aamua, eikä varsinaisesti tulostanut ruusuja ja hunajaa, kun määräsin hänet pikavauhdilla toimistolle. En uskonut, että se asiakas enää palaisi yritykseemme.

Sadussa olisin liidellyt pomoni käsivarsille ja hän olisi jälleennäkemisen ilosta suudellut jalat alta. Tosielämässäkin jalat meni alta pomon nähdessäni, mutta se johtui siitä, että kuljeskellessani unelmoiden omiani, onnistuin täysin sivuuttamaan siivoojan asettaman "caution, wet floor" -kyltin. Liukastuin juuri parahiksi, kun Amor astui toimistostaan. En pystynyt istumaan koko loppupäivänä. Häntäluu parka.

John Jameson kohteli minua aivan tavallisesti, kuin lauantaita ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Yritin sovittaa oman käytöksen samaan kaavaan. Ja lopettaa haaveilun.

Kaiken huipennukseksi ruokatunnille lähtiessäni vastaan asteli mallin näköinen nainen, jota vastaan Amor itse vaivautui astelemaan ja tervehti sydämellisemmin kuin.. No ketään ikinä. Mustasukkaisuutta? You bet!

Päivä laahasi loppuunsa ja laahauduin kotiin. Metrossa edessäni oli kokonainen tyhjä penkki, mutta minä jouduin vain seisomaan ja pitämään hihnasta kiinni. Kohtalon ivaa?

Kotiin päin kävellessäni ohitseni kiisi kolme kappaletta paloautoja. En kiinnittänyt niihin huomiota, sillä ne olivat aivan jokapäiväinen näky. Jossain sattui ja tapahtui aina.

Kiinnostukseni heräsi vasta siinä vaiheessa, kun pääsin kotini lähelle ja näin samojen autojen parkkeeranneen siihen eteen.

- Excuse me, ma'm, sinne ei saa mennä, kypäräpäinen palomies pysäytti minut.
- Mitä on tapahtunut? Tiedustelin.
- En tiedä muuta, kuin että asiaa tutkitaan ja siellä on evakuointi käynnissä.

Siirryin hieman sivummalle, johon oli kerääntynyt joukko uteliaita. Tuijotin kotini suuntaan toivoen, ettei mitään suurta ollut sattunut. Kuten vaikka oma asuntoni palanut poroksi.

Seisoin pitkän, tyylittömästi pukeutuneen miehen vieressä. Hänellä oli verkkarit, huppari ja farkkutakki. Huppu oli vedetty pään ylle ja hän vaihteli levottomana painoa jalalta toiselle.

Rykäisin saadakseni hänen huomionsa.
- Tiedätkö mitä siellä tapahtuu?
Hän jännittyi paikalleen, ja kääntyi hitaasti minuun päin.
- Daniel Jackson?
- Rappukäytävässä alkoi soimaan palohälytys, hän kertoi.
- Mitä sinä nyt olet tehnyt? Alkanut pyromaaniksikin vielä? Sähähdin.
- Hei! Hän närkästyi. - Onko kaikki muka heti automaattisesti minun vikani?