Cupido

42. Luku

Vietin viimeisen päivän perheeni kanssa. Jäähyväiset olivat haikeat, vaikka isää ja minua lukuunottamatta kaikki luulivat minun olevan poissa vain kolme viikkoa. No, mistä sitä tiesi?

Äidin otsa oli palautunut täysin ennalleen ja nyt se oli koko ajan rypyssä, kun hän yritti hillitä itkuaan. Leia oli huolestunein siitä, että muistaisin tutustua Lontooseen ja ottaa kaiken irti yöelämästä. Hän myös lähetti Rachelille jotain periamerikkalaisia tuotteita, jota ei vanhasta maasta saanut. Sekin vielä! Kuinka voisin pärjätä ilman aitoja hot dogeja?!

Viimeinen työpäivä oli haikea. Tein täysillä töitä, ja lupasin hoitaa Cupidon palstaa Englannista käsinkin ainakin kunnes tuuraajani/seuraajani haluaisi ottaa sen haltuunsa.

Halasin kaikkia. En saanut läksiäisiä, koska en osannut sanoa matkan lopullisuudesta, mutta Helén ja Nick rutistivat normaalia tiukemmin ja toivottivat onnea.

John toivotti myös onnea tyypilliseen ystävälliseen tapaansa. Surukseni, mutta myös huojennuksekseni hänen käyttäytymisensä seurassani ei ollut muuttunut miksikään hänen lyötyä hynttyyt Charlenen kanssa. Olin aiemmin vain ylitulkinnut huomaavaisuutta.

Charin vatsa tuntui popsahtaneen esiin muutamassa viikossa. Toisin kuin Maya, joka oli hiljattain palannut Yhdysvaltoihin ja pyöräyttänyt pikku pojan, tuorein äidiksi tuleva sai itsensä kannettua tyylillä jopa vatsan kanssa. Jotkut vain ovat sellaisia.

Oliko haikeaa jättää kaikki taakse? Ehdottomasti. Olisiko se sen arvoista? Ei aavistustakaan. Palaisiko kolmen viikon kuluttua kotiin? Mahdollisesti. Olisiko edessä helppo ja miellyttävä tehtävä? Ei varsinaisesti. Halusinko tehdä sen silti? Katuisin pitkään, ellen yrittäisi.

- Excuse me, ma'm, sanoin tyylikkäälle naiselle edessäni lentokoneen ahtaalla käytävällä. - Satuin kuulemaan, että teillä mahtoi olla paikka numero 150?
- Kyllä. Kuinka niin?
- Minulla on 130, ja mietin, josko voisin vaihtaa kanssanne. Katsokaas kun siinä viereisellä paikalla istuu ystäväni, ja minulla on asiaa hänelle, selitin ja purin huultani.
- Eikö se ehdi odottaa perille saakka? Hän kysyi töykeästi.
- Ei oikeastaan..
- Käy sitten sanomassa nopeasti.
- No se ei ole kovin nopea asia.

- Minulla ei ole mitään tarvetta vaihtaa paikkaa, nainen tokaisi. - Keksi jokin muu ratkaisu.
Päätin vaihtaa taktiikkaa.
- Hyvä on, mutta varoitan vaan, että hän on kömpelöin tuntemani ihminen. On suuri vaara, että saatte juomat syliinne tai jotain. Hän rikkoi peilinkin muutama kuukausi sitten, ja tiedätte mitä se tarkoittaa..
Nyt nainen näytti kauhistuneelta ja vilkaisi kallista pukuaan huolestuneesti.
- Niin mikä se sinun paikkasi olikaan? Hän kysyi selvittäen kurkkuaan.

Hymyilin leveästi ja lähdin raivaamaan tietäni kohti paikkaa 150.
Vieressäni istuva matkustaja kaivoi juuri korvakuulokkeita repustaan, aikomuksenaan kuunnella musiikkia.

- Hei, sanoin mahdollisimman pehmeästi.
- Hei itsellesi, mies vastasi varautuneesti ja kohotti kulmaansa. - Tiesithän, että tämä kone lentää Lontooseen?
Nyökkäsin.
- Ja tulit silti vapaaehtoisesti kyytiin?
Nyökkäsin jälleen ja painoin kasvoni alaspäin.
- Minä olen menossa Lontooseen.
- Luulin, että vihaat brittejä?
- Nah, olen hiljalleen muuttanut mieltäni neutraalimpaan, totesin kohauttaen olkiani. - Ja minulta on tilattu teoksia taidenäyttelyyn Lontooseen.
- Et voinut lähettää niitä?
- Minun pitää tulla kuulemma paikanpäälle.

- Siinä kaikki? Viet jotain papereita ja lähdet takaisin, vierustoverini tokaisi kysyvästi.
- Eh, saatan olla vähän pidempään.
- Miksi ihmeessä?

Katsoin ujosti mieheen, mutta en aivan kyennyt ottamaan katsekontaktia.
- Kas kun yksi bloody britti osoittautui varkaaksikin, ja vei minulta jotain elintärkeää, sepustin.
Mies siristi silmiään.
- Mitäköhän se mahtaa olla?
- Sydän, henkäisin ja purin huultani. Se ehkä oli turhan kornia.
- Ja koskakohan sinä huomasit varkauden? Mies tiedusteli vakavasti, kuin kuulusteleva poliisi.
- Vasta muutama päivä sitten, mutta luulen varkauden tapahtuneen jo aikoja sitten... Mutisin.

- Hmm. Ja senkö vuoksi sinä lähdet valtameren toiselle puolelle?
- Osittain, nyökkäsin ja katselin syliini.
- Ja mikä on sinun tavoitteesi matkan suhteen?
- Joko saada oma sydän takaisin, tai sitten vastavuoroisesti viedä varkaan sydän tilalle.
- Hmm.

Mies ei sanonut enää mitään, mutta mutristeli mietteliäästi suutaan.
- Kauanko tällä sinun projektillasi on kestoa? Hän kysyi.
- Niin pitkään kuin on tarve. Ostin lipun vain yhteen suuntaan.
- Jäisitkö ihan lopullisesti.

Huokaisin ja nielaisin. Mietin koko idean älyttömyyttä.
- Kunhan saan ainakin välillä annoksen kotimaata ja kuulla kunnon englantia, tuumin.
- Mitä Cupidolle tapahtuu?
- Niitä tulee aina uusia. Etukäteen se kuulostaa ainakin oikein hyvältä työltä, tokaisin synkästi.

Se tuotti pienen tyrskähdyksen kumppanissani.
- Oletko ajatellut, että ehkä tuo 'bloody Brit' ei halua sydäntäsi, tai luopua omastaan, hän sanoi seuraavaksi vakavana.
- Sitten jään niin pitkäksi aikaa, että saan taivuteltua hänet ajattelemaan toisin, sanoin päättäväisesti, vaikka sydämeni hakkasi hurjasti ja kurkussa tuntui hengitystä vaikeuttava köntti.

- Ja miten sinä ajattelit sen tehdä? Hän kysyi nojaten taaksepäin ja katsellen hajamielisesti eteenpäin.
- Unohdat, että olen ammattilainen siinä hommassa, virnistin.
- Luuletko muka hokkuspokkustemppujesi toimivan? Oletko tietoinen, että ainakaan tietyt britit eivät ole kovin romanttisia?
- Sen voi antaa anteeksi. Käytäntö ratkaisee, kerroin rehellisesti, lainaten ystäväni sanoja.

Pieni hymy lähti lieviämään matkatoverini kasvoille, ja kohta se kasvoi täysmittaiseksi nauruksi.
- Voi Ollie! Hän mumisi hymyillen ja ravisti päätään.

- Entä sinun kalasi? Hän yhtäkkiä vakavoitui.
- Ne asuvat Nickillä.
- Tiedäthän, että hänellä on kaksi kannibaalikultakalaa?
- Niin olen kuullut, mutta ei ole minun murheeni enää, kuittasin nielaisten, vaikka se olematon sydän muljahti.

Mies nosti kätensä ilmaan ja pujotteli sen hartioitteni taakse. Nojauduin arasti häneen päin, ja siitä rohkaistuneena hän tiukensi otetta niin, että sitä saattoi kutsua jo halaukseksi.

- Welcome to England, Ollie, Daniel Jackson kuiskasi silmät tuikkien.