Cupido

41. Luku

- Nick, tämä on aika noloa, mutta pystyisitkö mitenkään selvittämään vaivihkaa Danin lennon numeroa? Kysyin nojautuen nuoren miehen työpöydän ylle ja räpsytellen suostuttelevasti silmiäni.
Mies katseli minua äärimmäisen epäluuloisesti.

- Mitä sinä sillä? Aiotko asentaa pommin koneeseen? Palkata terroristin kaappaamaan sen?
- En! Lupaan käsi sydämellä! Ei pommeja eikä kaappausta.
- Miksi?
- En voi sanoa muuta, kuin että se on tärkeää, kerroin kulmiani rypistäen.
- Ei kepposia? Ei vahingoittamista? Ei valheellisia kuulutuksia, jotka saisivat hänet myöhästymään lennoltaan?
- Ei, ei, ei!

- Aiotko sinä koskaan kertoa minulle syytä? Hän kysyi vielä, nyt jo luovuttamisen partaalla.
- Joskus, lupasin. - Ai niin, haluaisitko akvaarion?
- Minulla on jo..
- Niinkö?
- Dan antoi omansa.
- Et haluaisi toista? Menisivät melkein samalla vaivalla..
- En, paitsi jos sisällön voi yhdistää.

Hyvästi kalani.. Nielaisin vaikeasti. Walkerit tai Helén eivät olleet suostuneet, joten minulla ei ollut liiemmin vaihtoehtoja.
- Jos niin haluat, huokaisin heittäen kädet ilmaan alistuneena.
- Hyvä on. Tarvitsetko apua kuljettamisessa?
- Yes please.

Kuljin ympäri työpaikkaani osaamatta tehdä oikein mitään. Jäljellä oli viisi palkallista päivää. Sitten olin periaatteessa tyhjän päällä.

Lomaa pyytäessäni olin osunut paikalle nappihetkellä, sillä John oli saanut juuri kuulla lapsensa sukupuolen (tyttö) ja oli onnesta sekaisin. Hän ei välttämättä edes tajunnut mihin oli antanut luvan, mutta eiköhän se selviäisi hänelle pikapuoliin. Käyttäen ilkeästi hyväkseni hänen höveliä tuultaan ja sain jopa junailtua itselleni sopimuksen, että mikäli palaisin maitojunalla takaisin, minulla olisi edelleen työpaikka odottamassa.

Se toi pientä varmuutta tulevaisuuteen. Minulla olisi ainakin mihin palata. Asunnon suhteen olin vähemmän huoleton. Vastaavan löytäminen pienellä varoitusajalla voisi olla vaikeaa, joten päätin pitää sen toistaiseksi, kunnes tietäisin mitä elämässä tapahtuu. En siis aivan luonteenvastaisesti toiminut.

Lentolipun hinta, ja varsinkin sen jälkeen koittava köyhyys ja epävarmuus saivat pään pyörimään. Näyttelyn järjestäjät lupasivat maksaa lipun puoliksi, kun kinusin sitä tarpeeksi paljon, mutta loppusumman kanssa lähestyin isää, sillä en ollut aivan valmis kajoamaan eläkerahastooni.

Rahan pyytäminen vanhemmilta lähes 28-vuotiaana oli noloa, vaikka pikkusiskoni ei olisikaan allekirjoittanut lausuntoa. Olisin halunnut kohdata Rob Summersin kasvokkain, mutta siihen ei ollut aikaa, eikä varaa. Jouduin soittamaan.

Hän oli nimellisen kannustava näyttelyn suhteen ja vastahakoisesti myönsi anomaani tukea. Kun hän kysyi paluulipusta, jouduin kertomaan, etten aikonut ostaa sitä vielä. Siitä taas seurasi kuulustelu miksi en, ja lopulta vuodatin totuuden matkani tarkoituksesta.

Isän naurupuuska kesti niin kauan, että näkyi varmaan piikkinä puhelinlaskussani. Lopulta hän sai nikoteltua, että se oli niin epätunnusomainen tempaus minulta, että hän maksaisi ilomielin vaikka koko lipun ja antaisi käyttörahaa siellä asumiseen.

Isäni oli ns bipolar. Leia, joka oli kuulu ajattelemattomista tempauksistaan, sai kinuamatta rahaa siinä vaiheessa, kun alkoi käyttäytyä järkevästi ja vastuuntuntoisesti. Minä taas, joka siskooni verrattuna olin aina varsin järkevä ja vastuuntuntoinen, sain aineellista kannatusta sen ainoan kerran, kun aioin tehdä jotain päätöntä. Tiedä sitten miten tässä sitten olisi pitänyt käyttäytyä?

Rach oli luvannut minulle majapaikan ja he olivat Leian kanssa suunnitelleet pitkän listan nähtävyyksiä ja kauppoja, jotka minun oli kuulemma pakko nähdä ja kokea. Kumpikaan ei tiennyt sitä toista syytä matkaani, ja itsekin kyseenalaistin itseäni päivä päivältä enemmän.

Opiskelin tietoja Englannista, enkä suoraan sanoen ollut kovin vaikuttunut. Siellä kaikki oli jotenkin väärin. Autolla ajettiin väärällä puolella tietä, pistorasiatkin olivat erilaisia. Siellä oli aivan erilainen kulttuuri ainakin etukäteen ajatellen, ja ennen kaikkea se kamala aksentti.

Hyviä puolia keksin sen, että (ainakin yhtä lukuunottamatta) englantilaiset olivat kovia teen juojia, ja he sentään puhuivat samalla tavalla kirjoitettua kieltä, eli en joutuisi opiskelemaan mitään kiinaa. Vasta paikan päällä tietäisin miltä asiat oikeasti näyttäisivät ja tuntuisivat käytännössä.

Mitä enemmän mietin asiaa, sitä enemmän aloin stressaamaan ja epäröimään. Onneksi minulla oli se näyttely, koska muuten koko jutussa ei olisi ollut mitään järkeä eikä perustetta. Kolme viikkoa. Kestäisin Englannissa edes sen kolme viikkoa, psyykkasin itseäni.

Nick palasi pyyntööni jo seuraavana päivänä.
- Tuossa, hän kertoi ja ojensi minulle lapun. Siinä oli tiedot naapurini lennosta aina paikkanumeroa myöten.
- Miten sinä tämän sait? Tiedustelin ihmeissäni.
- Sanoin, että sinä halusit tietää, Nick totesi kohauttaen olkaansa. Mitä?
- Et kai?
- No en! Hän ei varmasti olisi antanut sitä siinä tapauksessa, ja minun kysymänäni se olisi ihan tyhmän kuuloista, koska olisit voinut kysyä sitä ihan itsekin, asuttehan vastapäätä!

Voi että rakastin miesten logiikkaa sillä hetkellä.

- Olimme kahvilassa, sanoin unohtaneeni puhelimeni ja minun pitäisi lähettää kiireellinen viesti, joten pyysin hänen puhelintaan lainaan. Sitten vain avasin hänen puhelimestaan sähköpostin, etsin lentoyhtiön tilausvahvistuksen ja lähetin sen omaan sähköpostiini, hän selitti. - Ja poistin lähetetyistä ja roskakorista, joten siitä ei jäänyt jälkiä, hän varmisti vielä.

Hän oli ajatellut kaikkea. Impressive.

- Gosh I love you, virnistin.
- Wow, lady, tämä tuli vähän yllättäen, työtoverini kauhistui ja peruutti muutaman askeleen nostaen kädet suojelevasti eteensä.

Pyöräytin silmiäni ja olin palaavinani töiden ääreen.
- Ollie, oletko sinä lähdössä Englantiin? Nick kysyi suoraan.
Huokaisin. Pakkohan hänen oli arvata se ennemmin tai myöhemmin. Olinhan antamassa akvaarionikin pois, vaikka se mursi sydämeni.

- Pidä kalani hengissä, jos haluan ne takaisin, varoitin.
- Tuo ei ollut vastaus kysymykseeni, nuori mies tokaisi.
- Minulla on siellä teoksia taidenäyttelyssä, kerroin virallisen selitykseni.
- Minä en tiennyt, että sinä olet taiteilija?
- Nyt tiedät, tokaisin.

- Maalaatko?
- Piirrän.
- Oletko hyväkin?
- No jos minut pyydettiin osallistumaan kansainväliseen näyttelyyn toiselle mantereelle, niin... Jätin lauseen roikkumaan ilmaan tehostettuna kohotetulla kulmakarvalla. Mies vihelsi matalasti.

- Ja Danny boyn lennon tiedot tarvitset, sillä..? Hän kuulusteli
- No jos vaikka haluan pyytää vanhan naapurin teelle. Hmm siis kahville. Ehkä. Joskus, kerroin ensimmäisen ja mahdollisimman viattoman syyn, mikä mieleeni tuli.
- Ajattelitko, että murha ulkomailla olisi vaikea selvittää? Mies vinkkasi. - Sitten olisit tarvinnut hänen yhteystietonsa siellä. Et lennon numeroa.

Okei, ehkä tekosyyni ei ollut aivan loppuun saakka mietitty.

- Minä luulen, että syöksyt lentoasemalle viime tipassa kiljumaan "Oi Daniel, älä jätä minua!" Nick virnisti ja matki korkeaa naisen ääntä. En edes vaivautunut vastaamaan, mulkaisin häntä vain tylsästi.
- Oh, minähän unohdin, että sinulla oli se näyttely siellä, hän huudahti. - Sinä olet lähdössä itse sinne, hän jatkoi ja päästi sitten niin pitkän vihellyksen, että aloin ihmettelemään hänen keuhkojensa tilavuutta.

- Olivia Summers, sinä lähdet Englantiin kaikista maista, vieläpä miehen perässä, työtoverini totesi silmät selällään.

Voi että vihasin miesten logiikkaa.

- Eikä kenen tahansa miehen, vaan Daniel Jacksonin! Eikö tuo ole vähän liian cliché sinun makuusi? Hän sanoi ja alkoi nauraa kippurassa silmiään pyyhkien.

- Go to hell, Nick, toivotin tylysti naama punaisena.
- Hyvä on, mutta palaan sieltä tervehtimään teitä jonnekin maaseudulle Englannin ytimeen ja katsomaan viittä vilkasta lasta, jotka kaikki puhuvat brittimurretta, mies vinkkasi.

Kykenin vain nielaisemaan ja painamaan pään polviini.

Minä olin kiireestä kantapäähän new yorkilaistyttö, joka viihtyi sinkkuna ja vihasi brittimurretta. Mitä minä kuvittelin tekeväni?