Cupido

29. Luku

Daniel Jackson rapisteli lukkoja ja lykkäsi sitten oven reippaasti auki.
- Ollie! Hän tervehti virnistäen teennäisen iloisesti. - Tulitko viimein tunnustamaan kuolematonta rakkauttasi minulle, vai mistä tämä kunnia?
- You wish, sylkäisin. - Mutta sinä järjestit minulle ongelman ja nyt saat luvan auttaa korjaamaan sen, ilmoitin.

Työnsin hänen käsiinsä muovipussillisen vettä ja joukon miljoonakalan poikasia.
- Minä olen yrittänyt lykätä niitä joka toiselle vastaantulijalle, mutta kenellekään ei kelpaa. Niistä tulee kohta sukukypsiä, ja sitten niitä on miljoona.

- Joten toit ne minulle, mies lausahti itsestäänselvyyden.
- Sinulla on akvaario, totesin.
- Muistatko, että siellä asuu kaksi kannibalismiin taipuvaista kultakalaa? Hän kysäisi tunnustelevasti ja kohautti kulmaansa.

Huokaisin raskaasti ja suljin silmäni.
- Olen valmis katsomaan sitä tosiasiaa läpi sormieni tällä kertaa, sanoin hitaasti ja vaivalloisesti.
- No tämäpä sattui, ne ovatkin olleet hieman allapäin paluun jälkeen, kun ehtivät tottua jo elävään ravintoon, mies totesi liioitellun ilahtuneesti.
- Älä laita minua katumaan tätä, kihisin hampaiden raosta.

- Voinko luottaa siihen, että tästä alkaa säännölliset tavarantoimitukset aina uusien poikueiden synnyttyä, eikä minun tarvitse ostaa enää muuta kalanruokaa? Mies jatkoi uhkauksestani piittaamatta.

- You're pushing it, varoitin.
- Oh yeah? Mitä sinä tekisit? Hän kysyi haastavasti ja risti kätensä puuskaan.
Silmäilin hänen roikottamaansa pussia arvioivasti.
- Minun ymmärtääkseni sinä olit tässä se, jolla on ongelma. Haluatko ne takaisin? Siitä vaan!

Aloin epäröimään. Mitä minä niille tekisin? Sitä paitsi realistisesti myös "mami" ja "daddy" söivät poikasiaan. Kyse oli luonnonlaista, ei eläinrääkkäyksestä. Minulla sattui vain olemaan harvinaisen vahvat tunnesiteet alkuperäisiin akvaarion asukkeihini.

Oli myös hyvä mahdollisuus, että osa poikasista selviytyisi syömiseltä, saavuttaisi sen iän ja kohta Danilla olisi sama ongelma. Se olisi vähintäänkin oikeudenmukaista.

- Pidä ne. Sinä sen aiheutitkin, tuhahdin ja käänsin selkäni.
- Kerro kun aiot tuoda lisää, mies huudahti.

Astuin asuntooni keskisormi pystyssä pään päällä. Miten minulla olikin niin huono onni naapureiden suhteen?

Seinän takana sentään asui matalaa profiilia pitäviä ihmisiä. Oikealla puolella ulkomaalainen pariskunta, jotka nyökkäsivät nähdessä, mutta eivät koskaan yrittäneetkään puhua. Vasemmalla puolella oli kirjoilla kolme naista, mutta kaikki olivat matkatyössä, ja yleensä asunto oli tyhjä, korkeintaan siellä oli yhtaikaa kaksi ihmistä.

Viimeiset päivät olivat olleet suorastaan yksinäisiä. Mark lähetti hämyisen viestin "Minulla on idea Helénin varalle", mutta se siitä. Nukuin puhelin tyynyn alla odottaessani uutisia, mutta päivät kuluivat odottaessa. Työaikojemme vuoksi en tavannut kyseistä naistakaan.

Tilanne oli vähän sama kuin muutamaa vuotta aiemmin, kun olin muuttanut virallisesti yksin omaan asuntooni. Olin kirjaimellisesti yksin. Kaikilla oli kiire elää ympärilläni. Olin pudonnut tyhjiöön.

Maya vaikutti havainneen hienoisen laskun mielialassani.
- Tyttöjen ilta! Et voi kieltäytyä!
- Ketä sinne tulee? Kysäisin. En tuntenut oloani mukavaksi myöskään vieraassa porukassa.
- Charlene, jos hän suostuu, pari siskoani, ehkä heidän jotain tuttuja? En minä tiedä, ne elävät aina. Kutsut yhden, tuleekin kymmenen. Kutsut kymmenen, tulee vain yksi.