Cupido

45. Luku

Päivät taidegalleriassa olivat pitkiä ja raskaita ja toistivat itseään. Kovin kiire oli helpottanut ensimmäisen parin päivän jälkeen, mutta se teki päivistä vain pidempiä.

Olin käyttänyt ajan hyödykseni tutustumalla eri taiteilijoihin ja juttelemalla taiteesta, maailman menosta ja henkilökohtaisesta elämästä.

Muita kuunnellessani ihmettelin mitä oikein tein siellä. Käytännössä kaikki muut olivat nimekkäitä tai kokeneita taiteilijoita, joilla oli koulutusta ja näkemystä. He analysoivat toistensa teoksia hienoilla termeillä ja olivat näkevinään milloin kenenkin suuren taiteilijan vaikutusta tyylissä.

Minä? Yksinkertainen tyttö New Yorkista, joka tykkäsi piirtää. En osannut kommentoida taidesuuntauksia tai vaikutteita. Tunsin alemmuudentunnetta, mutta Dan käski minua muistamaan, että työni olivat puhuneet puolestaan ja poikineet kutsun.

Olimme käyttäneet illat ja harvat vapaahetkeni miehen ehdotuksen mukaan tutustumiseen. Aloitimme puhtaalta pöydältä, jossa ei ollut polttavia keittoja tai kuolleita kaloja. So far so good.

Pidin miehestä. Hän oli fiksu, käynyt monessa paikassa ja kertoi hassuja tarinoita. Tajusin, että ne pienet huomaavaisuudenelkeet kuuluivat hänen perusolemukseensa. Ne tulivat luonnostaan, automaattisesti. Ei ollut mitään mahdollisuutta, että se olisi opeteltua käyttäytymistä, kuori, kuten mahdollisesti Amorilla ja varmasti koulutettavillani.

Siitä syystä oli päivä päivältä helpompi antaa anteeksi myös hänen huonot tapansa. Tiesin, että hän ei missään olosuhteissa näytellyt jotain, mitä ei ollut.

- Sinä olet ihan ok tyyppi, totesin tuoreelle ystävälleni, kun löntystelimme joen rannan myötäistä katua hämärtyvässä kesäillassa. - Minua melkein harmittaa, että asuin lähes vuoden vastapäätä vaivautumatta opettelemaan tuntemaan.

- Niin, ajattele mitä menetit, Dan hengähti kauhistuneena käsi sydämellä.
- Haa haa. Järjestit sinä ainakin viihdykettä, jos siis pitää sen kaltaisesta jutusta.. Tuumin.
- Pidit niin paljon, että seurasit tänne, hän huomautti.

Punastuin. Minä mokoma punastuin.
- Tiedän tiedän. Ei ollenkaan sinun tapaistasi, hetken mielijohde ja sinulla oli näyttely ja stuff, mies totesi kyllästyneesti ennen kuin avasinkaan suutani.
- En kadu sitä, totesin katsoen eteeni.
- Mitä et kadu?
- Päähänpistoa tulla tänne. Ensimmäisinä päivinä ehkä melkein kaduin, mutta nyt melkein viihdyn täällä, selitin.

- "Melkein viihdyt täällä", mies siteerasi minua.
- Niin, ei täällä ole niin kauheaa kuin pelkäsin. Tee on hyvää ja Rach ja Jeremy ovat tosi vieraanvaraisia. Olen oppinut ymmärtämään murrettakin, naureskelin.
- Mutta koti on New Yorkissa, Dan sanoi hiljaa ja vakavasti.

Jouduin nyökkäämään. Hän teki pienen toispuoleisen hymyn ja huokaisi.
- Minä asuin Lontoossa yhteensä 15 vuotta. Se on pidempään kuin missään muualla ennen tai jälkeen.
- Eli Lontoo on kotisi.
- On ja ei. Tänne on aina mukava tulla, mutta kun olen muualla, en ikävöi itse kaupunkia. Pelkästään joitain ihmisiä.

- Minä ajattelen NYC:stä niin, että sillä on oma sielu, totesin. - Minun kokemukseni mukaan ihmiset tulevat ja menevät, mutta itse kaupunki pysyy sellaisena kuin se on. Toisaalta olen vasta oikeastaan viimeisen vuoden aikana kunnolla tutustunut ihmisiin, pohdin ääneen.
- Se kaupunki on aivan omanlaisensa, seuralaiseni myönsi.

- Osaatko kuvitella palaavasi sinne joskus? Kysyin arasti.
- Se ei kuulu suunnitelmiini, mutta elämässä kohtaa kaikenlaista suunnittelematonta. En voi sanoa ehdottomasti ei.

Minun oli tyydyttävä siihen. Pyörittelin mielessä vaihtoehtoa, etten enää itsekään palaisi sinne. Ajatus toi veden silmiin ja palan kurkkuun. Katselin rauhallista jokea, joka halkoi tämänhetkistä kaupunkiani. Joki toi hyvää tasapainoa kaikelle hulinalle ja huiskeelle, joka ympärillämme vallitsi.

Miksi kaiken piti olla niin monimutkaista? Kyse ei ollut vain pikku ihastumisesta ja tunteilusta. Kyse oli kahdesta eri maailmasta. Toisin kuin pikkusiskoni, joka rakastui sekunnissa ja meni naimisiin seuraavassa, minä en oikeasti kyennyt tekemään ratkaisua ennen kuin olin selvillä kaikista yksityiskohdista ja mahdollisista lopputuloksista.

Olin päiväkausia yrittänyt selvittää millainen ihminen Daniel Jackson oli ja mitä ajattelin hänestä. Mutta en uskaltanut riskeerata tunteita. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän ajatteli minusta.

- Dan? Mitä sinä ajattelet minusta? Kysyin ja päästin pienen hermostuneen kikatuksen.
Mies katsoi minua huvittuneena, mutta vakavoitui saman tien. Hän kävi istumaan kohdalle osuneelle penkille ja viittasi minut viereensä.

- Hän kysyy mitä ajattelen hänestä, mies pohti ääneen. - Hmm.
Hän oli ottavinaan oikein mietteliään ilmeen ja harkitsevan asennon.
- Rehellisesti sanottuna minä en uskalla ajatella mitään, hän totesi lopulta ja katsoi minua suoraan silmiin. - Sinä olet niin räiskyvä ja arvaamaton, että voit yhtenä hetkenä olla tässä ja toisena poissa. Jolloinkin kuvittelen ymmärtäväni sinua, ja hetken päästä olen ihan hukassa.

- Tuo on se tyyli, jolla ihmiset kuvailevat Leiaa, totesin. - Eivät minua.
- He eivät tunne sinua.
- Ehkä minä osaan muiden aikana käyttäytyä maltillisesti ja järkevästi. Sinä saat pahimman minusta esiin, marisin nolostuneena.
- Onko se pahin? Mielestäni se on vain väriä tuova luonteenpiirre.

- En ole ikinä ajatellut, että muistuttaisin Leiaa, jäin kiinni edelliseen huomiooni. - Minä olen katsonut hänen peräänsä ja pitänyt saarnoja ja ollut olkapäänä. Minä olen perheen tosikko..
- Teissä on enemmän samaa kuin uskotkaan. Eikä sinua voi haukkua tosikoksi. Kuka tosikko tekee sanomalehtikirjaimista lunnasvaatimuksen akvaariokalojen vuoksi, mies päivitteli pilke silmäkulmassa.
- Sinä et halua lähteä tuolle tielle, varoitin, mutta virnistin kuitenkin.

- Sinä olet impulsiivinen, tunteellinen ja spontaani.
- Wow, kukapa olisi uskonut, päivittelin luonnehdintaa itsestäni. Ehkä olin kuin olinkin tavallaan eri ihminen entisen naapurini aikana. Näyttelinkö minä silloin? En. Se oli aitoa minua. Vain vähemmän tunnettu puoli.

- Sinussa on myös vakava ja pikkuvanha puoli. Erityisesti työ-sinussa. Kun tulet rapussa vastaan haistatellen, ei osaisi tunnistaa, että olet sama Cupido, joka antaa ihmisille parisuhdevinkkejä. Tuo ei sitten ollut pilkkaa, vaan toteamus, että sinussa on syvyyttä, joka ei näy päälle päin, Daniel luennoi. Hänhän luki minua kuin kirjaa!

- Joten oikeastaan sinä olet aika kiinnostava kokonaisuus, mies teki yhteenvedon ja päätti sen hyväksyvään nyökkäykseen.

Jostain syystä sanat lähettivät pieniä väreitä selkää pitkin. Hymyilin salaisesti.

- Miksi sinä edes kysyit? Itsetunto-ongelmia? Hän kysyi leveän, teennäisen hymyn saattamana.
- Eh, itsetuntoni on fine, tuhahdin. Ehkei ollut oikea hetki valittaa valtavasta takamuksesta ja tottelemattomista hiuksista. - Minä vain halusin tietää.

- Tyydyttikö vastaus?
- Paremman puutteessa, koitin sivuuttaa kysymyksen coolisti.
- Mitä sinä ajattelet minusta? Kumppanini hyökkäsi esittämään vastakysymyksen ilmoille.

Purin huultani.
- Olet onnettomuusaltis, jokseenkin kömpelö, sinulla on outo huumori...
- Ja sinulla on samanlainen, mies puuttui väliin
- Nyt kyse oli sinusta. Sinä et välitä etiketistä tai panosta kohteliaisuuteen. Mutta sinä olet aito ja vilpitön. Tarkoitat mitä sanot, ja olet avulias luonnostasi, kuin refleksinomaisesti. Sellaista ei voi jatkuvasti näytellä tai kouluttaa, varsinkin kun vastaanotto on välillä tyly, ja sinä jatkat silti.

- Kuulenko minä anteeksipyynnön? Dan kysyi silmät suurina.
- ET! Kivahdin. - Well, yes. Kind of.
Mies vihelsi äänettömästi.
- Oletko sinä sairaana? Juopunut? Huumattu? Hän tiedusteli huolestuneena.
- Vain tulossa järkiini, pohdiskelin.
- Kuulostaa yhtä pelottavalta...

- Oletko ostanut jo lentolipun, mies vaati tietää.
- En, mutta katsellut aikatauluja kylläkin, myönsin.
- Englanti ei siis tehnyt tarpeeksi suurta vaikutusta, hän naurahti, mutta kasvot pysyivät totisena.

- Kyse ei ole itse Englannista tai mistään muustakaan, vastasin huokaisten. - Kyse on siitä olenko minä valmis siihen.