Cupido

Epilogi

Näin John Jamesonin viimeistä kertaa (ainakaan pitkään aikaan) käydessäni hänen kodissaan, New Yorkin esikaupunkialueella kohtuullisen kokoisessa omakotitalossa.
Hän oli ilahtunut tulostani, ja taikoi heti kätevästi teekupin eteeni.

Mies oli täysin poissa luontaisesta ympäristöstään, mutta uusi tyylikin sopi hänelle. Hänen yllään oli farkut ja T-paita. Ei pukua tai kauluspaitaa lähimaillakaan.

Sylissä rimpuili elämänriemua uhkuva muutaman kuukauden ikäinen tyttönen, Jaimee. Lapsen itkeskely ja jokeltelu teki muusta keskustelusta vaikean, mutten osannut harmistua. John valitti, että häntä luultiin usein tyttärensä isoisäksi ja se synnytti välillä kiusallisia tilanteita.

Syvennyin pitkästä aikaa tarkastelemaan miestä. Nuorekkaasta pukeutumisesta ja yhä hyvin charmikkaasta hymystä huolimatta hänen hiuksensa olivat salaa päässeet harmaantumaan ja silmien ympärillä oli pysyviä juonteita. Hän näytti paljon vanhemmalta.

- Lapsi aiheuttaa harmaita hiuksia, mies väitti, mutta virnisti perään. - Uhraus, joka on tehtävä koti-isyyden eteen.

Oli vaikea kuvitella, ettei mies ollut enää Amor. Oikeastaan hän oli aivan tavallinen, amerikkalainen, perheellinen mies. Hymyilin ajatukselle. En nähnyt Johnissa enää samaa taikaa, joka oli saanut minut ihastumaan häneen.

- Täältä tulee lisää vaippoja, Charlenen ääni kaiutti ulko-ovelta. - Ihana nähdä sinua, hän tervehti sitten minua. - Oletko kauankin täällä?

Ravistin päätäni.
- Pari päivää, olen vain sanomassa vanhemmille, siskolle ja tutuille hyvästit, kerroin. - Ihan mahtava saada tämä edestakaisin lentely loppumaan ja rauhoittua yhdelle aikavyöhykkeelle.
- Miksi juuri nyt? Nainen tiedusteli.
- Löysin paikan, joka tuntuu enemmän kodilta, kuin New York, totesin olkiani kohauttaen. - Kukapa olisi uskonut.

- Sitä se rakkaus teettää, entinen työnantajani virnisti ja iski silmää.
Hymyilin leveästi takaisin. Kyllä, pystyin hymyilemään hänelle kuten kenelle tahansa muulle.

- Miltä siellä galleriassa tuntuu työskennellä?
- Se on aika erilaista, mutta mielenkiintoista, mietin. - En tiedä kuinka pitkäaikainen sekään työ on, naurahdin.
- Älä nyt, sinähän olet ollut vasta kuukauden..

John, Charlene ja Jaimee muodostivat hyvin idyllisen ja tasapainoisen perheen. Näin heidän rakastavan toisiaan, ja olin onnellinen, että asiat olivat kääntyneet parhain päin. Ehkä minullakin olisi jonain päivänä sellainen perhe?

- Jäätkö syömään? Char kysyi.
- Valitan, mutta minun pitää jatkaa matkaa. People to see, places to go, you know, naureskelin.

Halasin kaikkia ja astuin kirpeään säähän. Suunta Manhattanille.
Vanhaan työpaikkaan astuminen sai monet muistot palaamaan mieleen.

Vastaanotossa istui pieni, kovaääninen, tietokoneelle kiroileva Maya. Hän ryntäsi heti halaamaan minua ja tenttaamaan kuulumiset.
- Minä en ymmärrä kuinka sinä saatoit hylätä meidät, hän nyyhki. - Meillä oli suuri luottamus sinuun ja newyorkilaisuuteesi.
- But she found lo-lo-lo-love, Nick rallatteli pyrähtäessään takahuoneesta.

Kohautin kulmaani.
- Siitä puheenollen Nick, koska tulet korjaamaan kaikki ne särkyneet sydämet, jotka jätit jälkeesi viime visiitillä? Kysyin.
- Oliko tuo kutsu kylään? Koska muistelen sinun viimeksi lähtiessä toivovan, että lentokoneeni putoaa mereen ja hait syövät jäänteeni.
- Koska sinä kerroit vasta lähtiessä, että olit onnistunut tappamaan koko akvaariollisen kaloja, tuhahdin ja koitin hillitä jälleen nousevan suuttumukseni.

- Kumpikaan teistä ei jättänyt kunnon hoito-ohjeita, Nick puolustautui.
- COMMON SENSE! Huusin. - Jokainen tietää, että vesi johtaa sähköä ja sähkö tappaa kaloja!
- Ehkä minä nukuin sillä oppitunnilla. Se oli vahinko joka tapauksessa.
- Että sinä osaat olla kömpelö, tuhahdin.
- Seura tekee kaltaisekseen, mies yritti murjottaa. - Dan...
- Älä yritä vierittää tätä hänen syykseen, uhkasin silmiäni siristäen.