Cupido

19. Luku

John Jameson oli lähettänyt limusiinin kuljettajineen noutamaan meitä kodistani. Kun myöhemmin kysyin, mistä hän sellaisen nappasi, hän vastasi salamyhkäisesti "I know some people."

Lausahdus oli oikeastaan lähes pelottava ja toi mieleen mafiameiningin. Luulenpa, että jos olisin kysynyt miten voisin hävittää ruumiin, John Jameson olisi vastannut "leave it to me, I know some people." Hänen verkostonsa oli uskomaton.

Helén hytisi jännityksestä ja päästi tyttömäisiä kikatuksia silloin tällöin. Hänessä oli ollut työtä, ja olin juonut täydentämään kosmetiikkavarastojani hieman tavallista enemmän, mutta se oli sen arvoista. Onneksi naisen hampaat olivat sentään valmiiksi näennäisen ehjät ja siistit.

Vaaleissa hiuksissa oli nyt hieman rusehtava sävy, ja uusi väri antoi niille kaivattua kiiltoa ja elävyyttä, jollaista en muilla kotikonstein olisi helposti osannut taikoa. Leikkelin hieman hänen hiustensa huonoja latvoja pois, mutten sen enempää puuttunut niihin. Nostin ne vain löyhälle nutturalle ja kiharsin muutaman suortuvan kasvoja kehystämään.

Meikin pidin yksinkertaisena ja maltillisena, mutta huulet väritin tummanpunaiseksi ja lykkäsin mukaan käsilaukkuun puuterirasian ja huulipunan. Hän oli naureskellut koko käsilaukku-ajatukselle, koska ei omistanut kännykkää, ei avaimia, eikä aikonut tuoda koinsyömää, (tyhjää) nahkalompakkoa mukaan hienoon gaalaan. Siispä mukana oli vain nenäliina, ID ja naistentarvikkeita. Kenenkään ei tarvinnut tietää.

Kavennukseni oli onnistunut melko hyvin, samoin helman avaus, vaikka kummassakin oli enemmän työtä, kuin ennalta arvelin. Mekko istui kauniisti, ja sivuille, käsivarsien päälle kääntyi pienet pitsiset hihanpätkät. Olin iloinen, ettei paljaissa käsivarsissa näkynyt neulanjälkiä tai edes mustelmia.

Iltapuku puki ehdottomasti hoikkaa naista. Tiesin monien olevan kateellinen vartalotyypistä ja selkeästi erottuvista solisluista. Mutta olisivatko he toteuttaneet samat uhraukset saadakseen sen? Tuskinpa.

Helén itse ei ollut kovin ihastunut vartaloonsa, mutta otti vastaan kehuni kainosti hymyillen. Käskin häntä suoristamaan selkänsä ja nostamaan leukansa ylpeänä pystyyn.

Ontumisen hän sai pitkälti peitettyä ottamalla lyhyitä ja lanteita vaivihkaa keinuttavia askeleita.

Itse tein itselleni pään täyteen ranskalaisia pikkulettejä, jotka päättyivät mutkikkaaseen nutturaan. Pikkuletit äiti oli opettanut tekemään jo lapsena. Ne olivat työläät ja hitaat näpertää, mutta samalla tunsin tuovani kunniaa juurilleni.

Äiti asui Zimbabwessa kouluikään saakka, koska hänen sieltä kotoisin oleva äitinsä ja amerikkalainen isänsä pitivät sitä hyvänä paikkana pikkulapselle. Mitä taas koulutukseen tuli, he siirtyivät yhteisestä päätöksestä toiselle mantereelle. Anele, eli nykyinen Mrs Summers, amerikkalaistui hetkessä ja oli nykyään mallikas kotirouva, mutta hän silti opetti meille jotain perinteisiä tapoja ja arvoja ensimmäisestä kotimaastaan. Hiusten laitto oli yksi niistä. (Toki monet muutkin harrastivat sellaista. Itse vain olen aina mieltänyt sen äidin perintönä).

Yritti hän opettaa afrikkalaista, tai vähintään amerikkalaista ruoanlaittoakin. Opetusyritykset ovat yhä tänä päivänä tuloksettomia.

En Helénin lailla tuntenut tarvetta korkokenkiin, yksistään jo pituuteni vuoksi. Olin vain vaaksan deittiäni lyhyempi, ja korot olisivat tehneet minusta häntä pidemmän, mitä pidin kiusallisena vaihtoehtona. Mukavuus ennen kaikkea.

Istuimme siis tilavassa, mustassa autossa matkalla Time Squaren kupeeseen juhlagaalaan.
- Voinko vielä perua, ystäväni kysyi hermostuneena.
- Sorry, pahoittelin, ja otin hänen kädestään rauhoittavasti kiinni.
- We're here, kuljettaja kuulutti heti perään, ja kiersi avaamassa kummallekin oven.