Cupido

10. Luku

Äiti avasi oven ja tervehti kevyellä halauksella. Sen verran kevyellä, etteivät vaatteemme olleet vaarassa rypistyä.

Hän oli pitkä, runsasmuotoinen nainen, iholtaan maitosuklaan värinen (miten kaikki muistutti nyt suklaasta. Ne hormonit!) ja kikkarassa tukassa oli tuoreita, verenpunaisia raitoja. Olikohan väri tullut tarkoituksella?

Kuuntelin äidin juttuja ja katselin häntä hellyydellä. Hän näytti hieman oudolta. Ilmeikkyys oli vähentynyt. Rypistin otsaani ja tarkastelin hänen piirteitään. Otsa. Minulla oli ryppyisempi otsa, kuin äidilläni.

- Äiti? Oletko mahdollisesti hieman silotellut kasvojasi täyteaineilla? Kysyin varovasti. Nainen yritti näyttää yllättyneeltä ja paheksuvalta, mutta todellisuudessa ilme näytti edelleen aika samalta. Se vastasi kysymykseen.
- Saatoin testata yksi päivä, miltä se tuntuisi ja näyttäisi, mikäli kävisin Leian häitä varten uusimassa. Että näyttäisin hyvältä valokuvissa.
- En uskonut sinua niin turhamaiseksi, huokaisin silmiä pyörittäen. - Ja pieni neuvo, älä käy enää. Tuo ei näytä ollenkaan luonnolliselta.
- Minä näytän nykyään niin vanhalta, äitini protestoi.

Hän oli iältään viidenkymmenen puolessa välissä, ja kieltämättä nauru- ja huolirypyt näkyivät jo hieman kasvoilla, muttei todellakaan niin pahasti, että hänen olisi kannattanut turvautua sellaisiin operaatioihin.

- Se ei ole vaarallista ainetta, ja sulaa pois ajan kuluessa, hän puolustautui.
- Näytät parempana luonnollisessa olotilassasi, päätin.
- Hyvä on. En minä itsekään ollut kovin tyytyväinen. Sitä taisi mennä liikaa..

Hautasimme teeman, ja yritin olla huomaamatta kasvoja. Kapusin vanhaan huoneeseeni ja purin matkalaukkuni. Kyllä, olisin paikalla vain yhden yön, ja monet ihmiset, kuten vaikkapa Leia, eivät purkaisi laukkuaan edes viikon vuoksi, mutta minä olin toisenlainen.

Voimakas ruuan tuoksu leijaili yläkertaan, ja seurasin sitä keittiöön. Äidin laittama ruoka kruunasi aina käyntini. Itse laitoin ruokaa laiskanpuoleisesti. Todellisuudessa koko keittiötäni ei ollut suunniteltu ruuanlaittoon. Se oli surkea pikku koppero, jossa oli kaksi kaappia, tiskiallas, jääkaappi pakastelokerolla, mikro, kaksilevyinen kaasuliesi ja teenkeitin.

Monet asunnot oli tehty niin, että keittiön varustelu oli prioriteettilistassa viimeisenä. Se ei johtunut siitä, etteivätkö ihmiset syöneet, mutta monet söivät ulkona. Valinnanvaraa löytyi kyllä joka makuun. Itse pidin eniten ruokakärryistä, joita oli ympäri kaupunkia kirjaimellisesti tuhansia.

- Lasagnea! Hihkaisin innoissani. Kasasin leväällään olevat sanoma- ja aikakauslehdet vaaksan korkuiseksi painoksi pöydän nurkkaan ja noudin kaapista aterimet kolmelle ihmiselle. Kadehdin äidin keittiötä ja varustelutasoa. Mutta olisinko ollut sen aktiivisempi kokki, vaikka kodistani olisikin löytynyt kaikki vehkeet ja vempaimet? Todennäköisesti en, jos rehellisiä ollaan.

- Liv? Ota neljä lautasta.
- Neljä? Tuhosiko botox laskutaitosi? Kiusoittelin.
- Yksi: Se ei ollut botoxia, ja kaksi: Meillä on väliaikaisesti asumassa harjoittelija isäsi firmasta. Vain sen aikaa, kun Leia on poissa.
- Hän asuu Leian huoneessa? Kysyin aavistellen pahinta.
- Kyllä, olisimme antaneet sinun huoneesi, mutta saatoit tulla käymään. Ja vaikket olisikaan, jälkeenpäin olisit heti huomannut, jos jokin tavara olisi poissa paikaltaan. Et olisi varmaan tykännyt siitä.

Äiti oli oikeassa. Vaikken asunut kotona, siellä olevaa huonettani kohdeltiin edelleen suljetun rikospaikan pyhyydellä, kukaan ei ollut tervetullut astumaan sisään tai varsinkaan koskemaan mihinkään. Kutsukaa sitä moniulotteiseksi reviiritietoisuudeksi.

- Ja Lee ei huomaisi edes vaikka huoneeseen olisi iskenyt hurrikaani, täydensin logiikan. - Eikö hän tiedä vuokralaisesta?
Äiti teki vetoketjueleen suunsa edessä ja iski silmää.