You make me strong- Niall Horan (finnish)

VIII

Kiitos @jelluup sukunimestä😂
Toki myös kaikille ehotuksille 🙏🏻

Jono oli valtava.

Veikkaan, ettei suurimmalla osalla ollut jonoon edes mitään asiaa. He vain halusivat nähdä tuoreen X-Factor voittajan tai hyvän kakkosen tai joukon teini-ikäisiä poikia, jotka luultavasti yhä nieleskelivät kyyneleitä.

Meidän kauloissamme roikkuvat backstage-passit pitivät huolta, että monet kateelliset kasvot mulkoilivat suuntaamme. Erityisesti minun.

Aikaisemmin ihanalta vaikuttanut mekkoni vaikutti nyt hieman yliampuvalta.

Kaikkien katseet tuntuivat kulkevan pitkin (ehkä hieman tavallista paksumpia) jalkojani. Meikkini tuntui kadonneen ja tunsin matkan rasitukset ja väsymyksen kasvoillani. Näytin varmasti aivan yhtä hehkeältä, kuin tunsin oloni.

Eli aivan hirveältä.

Edellämme oli kaksi ehkä juuri ja juuri täysi-ikäistä tyttöä. Toisella oli jalassaan kirkkaan punaiset korkokengät ja yllään vihertävä hame. Uskokaa, kun sanon, että sellainen yhdistelmä ei ehkä ole maailman hohdokkain. Ainakin kaksi kokoa liian pieni hame rutisti taatusti. Tämä tyttö ei kuitenkaan kiinnittänyt yhtä paljoa huomiota, kuin hänen seurassaan oleva tyttö.

Toisella oli nimittäin kuluneet farkut, harmaat tennarit ((ne varmaan olivat joskus olleet valkoiset..?)) ja valkoinen t-paita, jossa luki takana 1D. Hänen hiuksensa olivat takkuisella nutturalla. Enkä nyt tarkoita sellaista mukavan tuntuista messybunia vaan ihan kunnon takkukasaa takaraivossa.

"Mein ois niinko ihan oikeesti pakko päästä sisälle!!" hame-tyttö mankui.

"Valitan. Ei passia ei lupaa. Ei sisälle." turvamies totesi yksiselitteisesti.

"C'mon! Me tunnetaan ne jätkät. Me ollaan oltu samoilla piano tunneilla." tyttö jatkoi.

"Ihan tosi? No kyllähän tein sitten pitää sisälle päästä" turvamies totesi hymyillen.

"Ihan tosi?!?"

"Ei."

Tytöltä oli jo palaa pinna, mutta farkku-tyttö tarttui tämän käteen ja puhui rauhallisesti:

"Tää tässä on mun serkku. Sillä on ollu jo kauan henkisiä ongelmia. Eikä se edes osaa soittaa pianoo. Mutta se tapas pojat kisan alkumetreillä ja ne lupas tavata Katien myöhemmin kunnolla."

Katie oli protestoimassa, kun farkku-tyttö loukkasi hänen mielenterveyttään, mutta farkku-tyttö vain tuuppasi häntä kyynärpäällään.

Turvamies näytti miettivän farkku-tytön sanoja. Ei kai se nyt oikeasti uskonut tuota tarinaa? Lopulta turvamies sanoi tytöille:

"Menkää tuonne kulman taakse. Siellä on toinen vartija, joka voi ohjastaa teidät poikien kämpille. Sanokaa vartijalle, että Paul lähetti teidät ja teidät pitäisi ohjeistaa kissanluukulle. Älkää kysykö. Se on vain koodinimi."

Katie kiljui niin, että odotin läheisten ikkunoiden menevän rikki ja vähintään hänen hameensa repeävän. Harmikseni kumpaakaan ei tapahtunut.

"Anteeksi, että kesti. Tuollaiset ovat vaan niin kovin sitkeitä. Noniin katsotaanpa niitä passeja. Hyvältä näyttää. Sisälle vain" turvamies (Paul?) ohjeisti meitä hymyillen.

Hän ei siis sittenkään ollut uskonut farkku-tytön tarinaa, vaan huijannut heitä. Paul vaikutti olevan todella hyvä työssään.

Astuimme ovesta sisään ja vielä ennen kuin ovi meni kiinni, kuulin seuraavan tytön aloittavan tarinaansa:

"Harry asuu ihan meidän naapurissa ja äiti ehdotti..."

Ovi meni kiinni.

Nyt minua vasta jännittikin. Enkä vieläkään ymmärtänyt miksi. Olimmehan me ennenkin tavanneet ja puhuttu yhdessä vaiheessa joka päivä.

Seisoimme keskellä autiota ja valkeaa aulaa. Kolmet rappuset lähtivät ylöspäin ja ainakin kymmenen pienempää ja suurempaa käytävää erkani sekä vasemmalla että oikealle.

Kännykkäni värisi hameeni taskussa.
Sain viestin Niallilta.

Niall💕: Haluuks kuulla miten kävi?

Mietin pitäisikö minun vastata, mutta en ehtinyt päättämään, kun tiukan näköinen täti käveli meidän luoksemme ja kysyi ketä olimme tulleet tapaamaan.

Paul esitteli meidät ja kertoi olevansa täällä työtehtävissä ja tarvitsisi haastattelun One Directionilta. Nainen nyökkäsi ja käänsi katseeensa kysyvästi kohti minua ja Carolinea. Paul osoitti suuntaani ja selitti nopean tarinan, miten tunsin Niallin ja olin tullut tapaamaan häntä.

"Te voitte odottaa tässä, niin teidät tullaan hakemaan lehdistön tiloihin. Tilaisuus itsessään alkaa noin tunnin kuluttua. Ja mitä sinuun tulee" täti käänsi katseensa minuun "minun täytyy kuulla sinun nimesi, jotta voin kysyä Mr. Horanilta tunteeko hän sinut."

Jos tuo täti nyt menee ja päästää minun nimeni ilmoille, en pääsisi yllättämään Niallia, kuten olin suunnitellut.

Caroline kuiskasi minulle:

"Ei kannatta väittää vastaan. Sano vain nimesi ja koita olla kohtelias, vaikka tuo akka ei sitä helpoksi teekään."

Nyökkäsin Carolinelle, joka iski silmäänsä minulle ja käännyin takaisin täti-ihmisen puoleen.

"Hanna Martikainen"

"Hyvä on. Jos neiti Martikainen on niin ystävällinen ja seuraa minua" täti yritti hymyillä, mutta jotenkin hänen katseeseen asti se ei riittänyt.

Lähdin kulkemaan hänen perässään pitkin sokkeloisia käytäviä. Ensin vasempaan ja sitten kahdesti oikealle. Tässä vaiheessa käytävä oli hyvin ahdas ja minä en todennäköisesti olisi ikinä löytänyt ulos sieltä yksinäni.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tulimme hieman valoisampaan käytävään, jossa oli jopa ikkunat. Täti-ihminen viittilöi minua pysähtymään ja odottamaan siinä.

Jäin katselemaan kaunista auringonlaskussa kylpevää Lontoota. Ei ollenkaan hassumpi paikka ihailla suurkaupunkia ja olisin varmaan jäänyt siihen toljottamaan loppu illaksi, ellen olisi kuullut kolinaa ja ikään kuin veden läiskähdystä ja pian sen jälkeen nauru remakkaa juuri sen oven takaa, minne täti oli kadonnut. 

Hiivin koroillani niin hiljaa kuin suinkin pystyin, lähemmäksi ovea.

"En suinkaan tullut tänne naurettavaksi. Tulin tiedustelemaan Mr Horanilta sattuukohan nimi Hanna Martikainen merkitsemään sinulle jotakin?" täti-ihminen selitti oven toisella puolella ilmeisen ärtyneenä.

"Mitä?" se oli aivan selvästi Niall. Hämmästynyt Niall.

"Hanna Martikainen" täti-ihminen toisti kärsimättömästi. "Hän seisoo tuolla käytävässä. Tuonko sisään vai ohjaanko ulos?"

Hetkeen huoneesta ei kuulunut mitään muuta kuin toisten poikien uteliaita kuiskauksia. Seisoin jännittyneenä oven takana. Ehkä Niall ei haluakaan nähdä minua. Ehkä... ehkä...

Hengitykseni pysähtyi, kun kuulin askelia, jotka lähestyivät ovea.

"Mä meen ite sinne" Niall sanoi ja kuulinko oikein: ihan kuin hänen äänensä olisi värissyt aavistuksen.

Huokaisin vielä kerran syvään.

Tästä se lähtee.

Kommentoikaa ja äänestäkää✌🏻️