You make me strong- Niall Horan (finnish)

XVI

Meidät herätettiin aamulla kolistelemalla kattiloita. Onneksi olen enemmän aamuihminen. Samaa ei voinut valitettavasti sanoa suurimmasta osasta leiriläisistä.

Ennen aamupalaa puin pikaisesti päälleni shortsit, topin ja kevyen neuletakin. Jätin hiukseni auki, koska en jaksanut edes meikata. Olin syömässä leipää, kun Harriet istahti viereeni murolautasensa kanssa. Ja vaikka meillä eilen oli todella hauskaa yhdessä, söimme nyt täydessä hiljaisuudessa. Eikä se ollut lainkaan kiusallinen hiljaisuus. Vilkaisin Harrietia silmäkulmastani, kun hän kääntyi katsomaan, käännähdimme molemmat katsomaan muualle. Pian tunsin hymynkareen nykivän suupieliäni. Vilkaisin jälleen Harrietin suuntaan. Tällä kertaa purskahdimme molemmat nauruun. Nauroimme ilman syytä lähes kymmenen minuuttia, mikä sai muut ympärillämme vilkuilemaan epäuskoisina toisiinsa. Muutama jopa hymyili meille, mutta suurin osa vain kuiskutteli.

Ja tiedätkös mitä.

Mä olin ihan sairaan onnellinen.

  •••

Aamupalan jälkeen meidän piti valita, mitä soitinta treenasimme leirillä. Vaihtoehtoina oli kosketinsoittimet, rytmisoittimet, kitarat ja laulu . Valitsin luonnollisesti koskettimet itselleni. Harriet olisi tullut myös, mutta huomasi Ellien nimen listalla ja päätti sittenki lähteä laulamaan.

Mulla ei ollut mitään ongelmaa olla samassa ryhmässä Ellien kanssa. Olin melkeinpä iloinen, koska paloin halusta päästä soittamaan ja kuulemaan Ellien taidot.

Lähdimme näissä ryhmissä harjoittelemaan kukin omiin tiloihinsa. Me menimme alasaliin, josta löytyi kaikkea. Esim akustinen piano, flyygeli ja syntikoita. Ihastelin soittimia, kun Ellie kääntyi puhuttelemaan minua.

"Vai tulit sinä tänne opettelemaan vähän soittamista. Minä olen aloittanut pianon soiton kahdeksan vuotiaana ja soittanut monesti yleisön edessä. Entäs sinä?" Ellien äänensävy oli ylimielinen ja ilkeä. Päätin kuitenkin vastata hänelle rehellisesti.

"En mä oikeastaan ole koskaan soittanut missään opistossa tai käynyt tunneilla.."

Ellien kasvoille nousi voitonriemuinen hymy ja hän käännähti pois luotani. Vasta nyt huomasin muut ryhmästämme. Minun ja Ellien lisäksi ryhmään kuului kaksi ankanpoikaa ja poika, jota en tunnistanut aamusta tai edellisestä illasta. Lisäksi Ashton, jonka puoleen Ellie oli nyt kääntynyt.

Ashtonilla oli villit jokaiseen ilmansuuntaan sojoittavat ruskeat hiukset ja samaan kastanjaiseen sävyyn sopivat silmät. Kertakaikkiaan nallemainen ilme. Toisaalta tällä hetkellä hän näytti todella tympääntyneeltä. Ehkeivät aivan kaikki sittenkään pidä Elliestä.

Pian ovesta astui sisään meidän ryhmän valvoja sekä opettajamme. Ellie henkäisi aivan liian kuuluvasti ja unohti sulkea suunsa. Ymmärsin tosin hyvin miksi. Opettajamme oli huomattavan hyvännäköinen noin 25-vuotias mies. Miehellä oli juuri sopivasti lihaksia, säihkyvän valkoiset hampaat ja täydellisesti muotoillut vaaleat hiukset. Jopa Ashton vaikutti hieman häkeltyneeltä.

"Te olettekin jo kaikki täällä. Hienoa!" mies taputti käsiään ja tarkasteli meitä puhuessaan. "Tarkoituksena on siis oppia joitakin alkeita kautta kehittää omaa tyyliä jammailuun." Voi luoja tuota hammastahna mainoksen hymyä.

"Mun nimi on Jason ja te ootte varmaankin Ashton, Ellie, Hanna, Tory, Fiona ja Percy." Ankanpoikien ilmeistä päätellen Jason osasi nimetä meidät kaikki aivan oikein. En voinut estää itseäni kohottamasta kysyvästi kulmaani. Ja Jason vastasi jopa pahoittelevaan sävyyn.

"Tykkään harjoitella muistitekniikoita."

Ellie näytti jo paljon enemmän itsevarmalta ja määrätietoiselta itseltään, mikä selvästi aiheutti hieman kiusaantuneen tunteen Jasonin ympärille. Ihan oikein hänelle. Kuka kuvittelee meidän oppivan jotakin, kun opettaja on noin hyvännäköinen?

"Jos vaikka Ellie aloitat sieltä ja soitat meille jotakin mitä osaat, niin saadaan jokaisen tasot selville."

Ellie istahti flyygelin äärelle selkä suorana ja aloitti soittamaan. Eikä hän soittanut lainkaan huonosti, mutta Jason ilmeessä oli silti jotakin kummaa.  Todellakin, jos joku on aloittanut soittamisen kahdeksan vuoden iässä, kyllä sitä voisi enemmänkin osata. Ja olin salaa iloinen, kun Ellie hieman sekosi juuri ennen loppua. Ellietä se ei kuitenkaan haitannut, sillä hän tiesi olevansa muita parempi. Tai ainakin niin hän vielä luuli.

Se hiljainen poika, Percy sanoi, ettei osaa soittaa yhtään mitään samoin toinen ankanpojista, Tory. Fiona taas soitti oikein kauniisti, vaikkakin yksinkertaisemmin kuin Ellie. Ashton ainakin yritti ja soitti raakaversion onnittelulaulusta. Viimeisenä oli minun vuoroni ja ainoa kappale, jonka siinä hetkessä sain päähäni oli Coldplayn Viva la Vida. Opettelin soittamaan sen muutama vuosi sitten, onneksi muistin sen vielä. Sain jopa Niallin ehdottamaan biisiä One Directionin esitettäväksi.

((Tuo video tuolla^^))

Nautin soittamisesta täysin rinnoin ja olin surullinen, että se loppui niin nopeasti. Kun nousin penkiltä ja katsahdin muiden ilmeitä, näin ehkä hienoimman kasvojen kollaasin ikinä. Jason katsoi todella vaikuttuneena, muttei yllättyneesti, kun taas Ellie oli muuttunut punaiseksi ja puristi käsiään nyrkkiin. Ashton soi minulle hymyn häivähdyksen ja ankanpojat sekä Percy taputtivat. Hymyilin kävellessäni omalle paikalleni. Jason hymyili meille ja näytti varsin valmiilta töihin.

                       •••

Ennen iltapäivän harjoituksia, kävin ulkona soittamassa ensiksi äidille ja sitten Niallille.

Äiti oli iloinen, kun kerroin hänelle saaneeni uusia ystäviä ja että uskalsin puhua englantia. Minusta oli mukava puhua välillä suomea siten, että joku myös vastasi suomeksi.

Äidin lopetettua, vedin muutaman kerran syvään henkeä. En malttanut odottaa, että pääsisin purkamaan ajatuksiani kuluneesta aamupäivästä, jollekin tutulle.

Niall ei kuitenkaan vastannut. Puhelin kyllä hälytti, muttei kukaan vastannut, vaikka soitin varmaan kymmenen kertaa. Ehkä pojilla oli jokin tärkeä tapaaminen. Hienoa. Ei minulla mitään asiaa olisi ollutkaan.

Palasin hieman pettyneenä sisälle ja istahdin sängylleni. Huomasin ankanpoikien katselevan minua kiinnostuneina. Ilmeisesti tieto soittotaidoistani oli jo levinnyt. Noh, en minä sitä salailemaan tänne tullutkaan. Silti tapa, jolla ankanpojat vilkuilivat ja kuiskivat nurkassaan, sai minun niskakarvat pystyyn.

Toivottavasti leiri kääntyisi vielä parempaan suuntaan. Mitenköhän Harrietin aamu sujui?