You make me strong- Niall Horan (finnish)

XXIV

Paulin ja Carolinen talon ovella (vai pitäisikö minun sanoa kotiovellani?) Niall kysyi minulta kuinka ilta oli sujunut.

"Äitisi on todella ihana. Ilta ei olisi voinut olla parempi" hymyilin hänelle.

"Ei vaikka olisin kertonut määränpäämme?" Niall kysyi kulmiensa alta.

"Ei" Niall seisoi rappua alempana, joten suukotin itseni kanssa samalla tasolla olevaa poskea. Niall hymyili vastaukseksi vinksahtanutta hymyään.

"Kiitos"

"Mistä hyvästä? Suukostako?" Kysyin naurahtaen.

"Siitä, että olet nyt jo ystäväni" Niall vastasi katsoen ohitseni puutarhaan. En tajunnut mitä poika tuolla tarkoitti, mutta tunsin silti sisälläni lämpöä.

"Tottakai olen, mut-"

"Tarkoitin sitä, että olet minun ystäväni. Etkä nimeni, ethän?" Niall keskeytti minut alakuloisena.

Jouduin miettimään vastausta, sillä en osannut odottaa Niallilta tälläistä avautumista. Kaiketikin julkisuus oli paitsi houkuttelevaa, mutta myös pelottavaa.

"Niall! Tule jo!" Greg huusi kärsimättömänä autostaan. Hän oli hakenut Niallin laukun yläkerrasta samalla kun Niall ja minä olimme vitsailleet Niallin lapsuustarinoille. Nautin jokaisesta sekunnista, mutta oloni oli silti hieman haikea.

"Nähdään" Niall sanoi katsoen pitkästä aikaa silmiini ja lähti ennen kuin sain sanotuksi yhtään mitään. Toisaalta en tiedä kuinka kauan siihen olisi mennyt aikaa, sillä en vielä omassa sängyssänikään tiennyt sopivaa vastausta. Vaikka olin maannut puhtaissa lakanoissani ikuisuuden.

Onko mitään parempaa tunnetta kuin puhtaat petivaatteet? Niin minä ajattelin astuessani Carolinen siivoamaan huoneeseeni. Hyvin pian tunsin kuitenkin jonkin puuttuvan. Tuoksun, jonka Niall oli jättänyt tyynyyni painajaiseni jälkeen. En ollut edes tiedostanut kotoisaa tuoksua, mutta nyt kaipasin sitä kovasti. Kaipasin sen lohdutusta epätoivooni, silla vanha ystäväni vuosien takaa oli palannut tervehtimään minua. Särky vatsassani oli vienyt minut kolmesti ensiapuun ala-aste ikäisenä ennen kuin sen syy oli löydetty. Ennen ensimmäistä ensiapua olin kokenut saman kivun monesti, en vain ollut uskaltanut sanoa äidille mitään. Ja nyt kivun palaaminen pelotti minua. Siksi kaipasin myös äitiäni ja omaa sänkyäni omassa huoneessani. Koti-ikävä löi aaltoina ajatuksiini. Jokainen aalto sai muutaman hiekanjyvän kastumaan rannalla. Toisin sanoen jouduin klenkkaamaan kylpyhuoneeseen nenäliinoja metsästäessäni. Onneksi Caroline, Julius ja jopa Paul olivat jo nukkumassa.

Paulilla oli tapa valvoa myöhään ja kirjoittaa lehtijuttujaan keittiössä ja nukkua aamulla pidempää ja mennä toimistollensa vasta iltapäivällä. Joskus Paul jopa soitti jollekin kollegalleen ja ilmoitti ettei pääsekään töihin tänään. Minusta se oli hyvin outoa, en edes tiedä miksi. Ehkä oma historiani eli poissaolot koulusta näyttivät vain muutamaa hassua päivää. Silloinkin minua oli vaivannut neljänkymmenen asteen kuume.

Istahdin takaisin sängylleni ja yritin pyyhkiä kyyneleet kasvoiltani, mutta niitä vain tuli lisää. Lisäksi vatsaani pakottava kipu muistutti minua asioista, joita minun pitäisi tehdä ja äidin iän ikuisesta nalkutuksesta. Vihasin sitä. Ja kuinka paljon olisinkaan antanut kuullakseni hänen puhuvan lähelläni. Voisinkohan soittaa hänelle? Eihän kello Suomessa ollut kuin vähän yli yksitoista. Ei hän vielä nuku. Eihän?

Kurotin kohti puhelinta yöpöydälläni ja koitin olla liikuttamatta kipsattua jalkaani, jota jomotti myös. Kun sain sormeni yöpöydän päälle tasapainoni petti ja putosin sängyn reunalta.

Laskeuduin onnekseni vasemmalle kyljelleni ja ehdin napata puhelimeni myös lattialle. Pelkäsin tömähdyksen, jonka putoamiseni aiheutti, herättäneen jonkun, mutten kuullut talosta muita ääniä. Ja mikäs tässä lattialla. Motivaationi nousta takaisin sängylle oli matalempana kuin sängyltä pudotessa oli mahdollista pudota. Jäin selälleni maahan ja nostin jalkani sängyn reunalle. Tunsin veren virtaavan alaspäin kehoani ja hetken oloni tuntui jopa mukavalta.

Valitsin äidin numeron ja toivoin hänen vastaavan nopeasti. Tuntui ikuisuudelta ja olin jo lopettamassa, kun vihdoin kuulin äidin äänen.

"Hanna? Onko jokin hätänä?" äiti vastasi unenpöppöröisenä.

Yritin vastata rohkeasti reippaalla äänellä, mutta itku tunki puheeni läpi ja sai minutkin pelästymään.

"Se on palannut. Kipu. Selviän kyllä tästä yöstä, mutta jos se on tullut takaisin pysyvästi?"

"Oletko ottanut lääkkesi? Ja tietäväthän Caroline ja Paul?" Äiti kysyi selkeästi huolestuneena. Saatoin kuvitella miten huoli sai hänet ponkaisemaan ylös sängystä. Äiti oli varmaan jo vaeltanut istumaan rappusille. Niin hän teki aina minun sairastaessani. Meni ulos huoneestani ja istahti silkasta väsymyksestä. Antoi pahan olon vyöryä ylitseen ja keräsi rohkeutta taas itseensä, jotta voisi tulla rinnalleni jälleen hymyissä suin. Hän luuli aina olevansa piilossa, mutta minä näin hänet. Ovestani näin yläkerran aulassa olevan peilin, joka heijasti kuvan surullisesta ja väsyneestä naisesta ylimmällä rapulla vain tuijottamassa eteensä. Se särki sydämeni, mutta myös antoi rohkeutta taistella. Äitini puolesta.

"Tietävät" vastasin hiljaa.

"Hyvä. Ja jos sattuu liikaa sanot sen. Silloin saat apua. Ja muista syödä lääkkeesi"

"Olen syönyt niitä typeriä pillereitä enkä uskalla edes syödä enempää.." sanoin lähes vihaisesti. Äiti tiesi kyllä, että lääkärit olivat sanoneet lääkkeiden vain luovan suotuisammat olosuhteet. Ei täydellistä parantumista.

"Anteeksi. Tiedän kyllä, ettet ole enää lapsi. Olen vain huolissani kun en pysty tarttumaan käteesi ja kertomaan kuinka paljon rakastan sinua" nyt äitikin itki.

"Äiti. Minäkin rakastan sinua" sanoin sydämeni pohjasta.

Jossakin vaiheessa kyyneleeni vain loppuivat. Nukahdin viimeisten pisaroiden vielä kuivuessa poskelleni, toivoen huomisen tuovan paremman päivän.

Kommentoikaa jos vihaatte  (tai tykkäätte)
Kiitos