You make me strong- Niall Horan (finnish)

LV

710 words

Vaikka Dublinin lentokenttä oli luonnollisesti suurempi kuin Helsingin, niissä oli paljon samaa. Ovista pääsi suureen aulaan, jonka keskellä komeili suuret taulut täynnä saapuvia ja lähteviä lentoja. Reunustoilla oli bag dropping -pisteet ja yhtä sun toista check inniä. Etsin rauhalliselta paikalta pömpelin, jolla skannasin lippuni ja passini. Seuraavaksi painoin muutamaa nappia näytöllä ja kone sylkäisi laukkuuni kiinnitettävät tarrat. Jätin laukkuni ystävällisen virkailijan luona liukuhihnalle ja rupesin tähystämään turvatarkastusta.

Tarkastuslinjat olivat ahtain välein ja niitä näytti jatkuvat silmän kantamattomiin. Yhtäkkiä ympärilläni oli paljon ihmisiä. Haistoin miljoonia hajuvesiä ja kuulin kymmeniä kieliä. Tunsin itseni yllättäen hyvin pieneksi ja yksinäiseksi. Aivan kuin turvatarkastus itsessään ei olisi ahdistanut minua tarpeeksi. Laitoin tavarani muoviseen astiaan ja astuin kohti porttia, jonka läpi minun pitäisi kävellä. Yksi työntekijöistä vilkaisi minua syrjäsilmällään, todennäköisesti siksi, että näytin aivan syylliseltä. Toinen virkapukuinen mies odotti minua portin toisella puolella kasvoillaan huomattavasti ystävällisempi ilme. Kuljin laitteen läpi ja uskalsin hengittää seuraavan kerran vasta heittäessä reppuani takaisin selkääni.

Seuraavaksi minun tulisi etsiä oikea portti. Tarkistin portin tv-ruudulta mahdollisten muutosten varalta ja sainkin etsiä oikeaa lentoa hetken. Olin nimittäin tyystin unohtanut, että joudun lentämään kotiin Lontoon kautta. Pahinta oli, että Lontooseen laskeutumisen ja Helsinkiin lähdön välissä oli vain kolmekymmentä minuuttia. Toivottavasti portit eivät olleet aivan eri laidoilla Heathrown lentokenttää. Halki aina kiireisen lentokentän kiitäminen ei kuulostanut mukavimmalta tavalta reissata takaisin kotiin.

Tavallaan oli harmissani, sillä totesin oikean portin olevan näköetäisyydellä. Lennon lähtöön oli vielä runsaasti aikaa. Kerrankin. Laahustin muutaman ihmisröykkiön ohitse ja istahdin tyhjälle penkille, josta oli näkymä ulos. Juuri edessäni lentokoneeseen pakattiin laukkuja. Yritin bongata omani. Sen ei olisi pitänyt olla vaikeaa, sillä laukkuni on kirkkaan limen keltainen. Kyllä. Limen keltainen. Puolet sanovat sitä vihreäksi ja puolet keltaiseksi. Limen keltainen on mukava kompromissi. Vaikka en kyllä toisaalta ymmärrä, miksi laukkuni värin määrittäminen on niin tärkeää...

"Hanna? Tämäpä sattuma!" iloinen ääni suorastaan hihkaisten riuhtaisi minut takaisin maahan. Käännyin katsomaan, millainen ihminen uskaltautui istua viereeni ja vielä tiesi nimeni.

Sydämeni pysähtyi. Unohdin, miten hengittää. Silmäni laajenivat ehkä hehtaarin.

"Säikäytinkö?" irlantilaisaksentti hymyili edelleen.

Käteni hikosivat niin, että housuihin jäi tyyliin märät kämmenen jäljet.

"Niall!" yksi sana ja jollen olisi istunut, jalkani olisivat menneet alta.

"Näytät aivan rosvolta, joka on jäänyt kiinni itse teossa" Niall ei enää hymyillyt ja aloin haistamaan aikaisemmista sanoista sarkasmin.

Mikään ei ole sattumaa.

"Kaipa sinä tavallaan oletkin. Pakenemassa minulta sanaakaan sanomatta" Niallin ääni kuulosti niin etäiseltä ja tunteettomalta. Vasta nyt sain katseeni irti hänestä ja päädyin tuijottamaan syliini. Häpeä poltteli poskiani. Arvasinhan minä, ettei tästä seuraisi mitään mukavaa, mutta olin sentään luullut selvittäväni sotkun mukavasti kotoa puhelimitse.

"Milloin aioit kertoa minulle? Heti kotiin päästyäsi? Kun minä olisin soittanut sinulle? Vai olisinko kuullut kaiken vasta ilmestyessäni Carolinen ja Paulin oven taakse?" Niallin katse kääntyi selaamaan kentällä rullaavia lentokoneita ja minäkin uskalsin nostaan päätäni hieman. Hänen ilmeensä oli tyhjä, mutta kiivas hengitys kertoi sisällä vellovasta myrskystä.

"Milloin?!" ensimmäinen aalto kuohahti Niallin huulilta ja minä värähdin. Hän oli ihan tosissaan vihainen.

"Kotoa" sanoin hiljaa, koska en enää uskaltanut pysyä hiljaa. Niall puristi sormensa nyrkkiin. Rystyset muuttuvat valkoisiksi. Hän avasi kätensä auki. Puristi kiinni uudestaan.

"Miksi?" Niall puhui tällä kertaa hiljaisella ja rauhallisella äänellä ja minua alkoi tosissaan pelottaa.

"Koska aina sinun kanssani unohdin, että tämä loppuu joskus. Että lähden joskus pois. Tuntui, että luulit minun pysyvän täällä aina. Kuin et edes ikinä ajatellut minun lähtöä. Se olit aina sinä, joka lähti Lontooseen, koska sinulla oli uusi hieno elämä... Sitäpaitsi ethän sinä koskaan kysynyt" puolustukseni heräsi jostakin horroksesta ja kävi aseisiin. Enhän minä ollut suinkaan tilivelvollinen tuolle pojalle. Enkä varsinkaan yksin syyllinen tässä tilanteessa. Olisihan hänkin voinut asialle tehdä jotakin. Minähän en syyllisyyttä tuntisi, kun vihdoin palaan kotiin. Ennen kuin ehdin sanomaan lisää mitään ehkä jopa hieman ilkeää, Niall naurahti. Hän naurahti.

"Nytkö tämä on hauskaa?" nojauduin penkilläni taaemmaksi, jotta saatoin kääntyä kokonaan Niallin puoleen. Enkä ollut kuullut väärin. Hän ihan oikeasti virnuili vieressäni.

"Tiedätkö minne olen menossa?" Niall kääntyi katsomaan minua hymyillen. En edes osannut ajatella kysymykseen mahdollisesti sopivaa vastausta, kun Niall työnsi kätensä takkinsa taskuun. Hän nosti sieltä lentolipun, joka näytti nimeä ja istumapaikkaa lukuunottamatta täsmälleen samalta kuin omani.

"Et ole tosissasi" pyörittelin silmiäni, vaikka nyt minäkin nauroin.

"Jepp, meillä on pari konserttisalia loppuunmyytynä" Niall kuulosti ylpeältä.

Hänkin oli matkalla Lontooseen.

AN: oon nyt hirveen huono ihminen ja mainostan mun instaa : @ niallhoranismygod

+Hyvää ystävänpäivää ♥️ rakastan ja arvostan teitä kaikkia, jotka luette tätä mestariteosta 🌚