You make me strong- Niall Horan (finnish)

XIX

"Hanna! Herätys!" Caroline huusi oveni takana.

"Mmhhm mä oon hereillä.." mumisin takaisin.

"Ne on tällä puolen tunnin päästä" Caroline jatkoi.

Juujuu... Tulkoot vain. Hetkinen! NIALL!

Pomppasin sängystä täysin hereillä. Puin päälleni hameen ja rennon paidan, koska housujen laittaminen olisi ollut kipsin takia aivan liian suuri homma. Harjasin hiukseni ja kävin pesemässä hampaat. Alhaalla huikkasin hyvät huomenet ja kun Caroline tarjosi minulle aamupalaa, kieltäydyin. Olin niin innoissani, etten olisi saanut mitään kurkusta alas. Menin alakerran työhuoneeseen, jonka ikkuna avasi näkymän pienelle etupihalle. Tuijotin tyhjää katua ja odotin, että näkisin Niallin auton lähestyvän. Oikeastaan he tulevat Niallin veljen, Gregin autolla. 'He' oli siis Niall ja Greg.

Niall lupasi lähteä kanssani kävelylle, koska oli lukenut tutkimuksen, jonka mukaan keskusteleminen on avoimempaa ja helpompaa, jos esimerkiksi kävelee samalla. Minulle se kävi vallan mainiosti, vaikka vauhtimme keppieni kanssa ei tulisi olemaan päätähuimaavaa.

En vieläkään saattanut uskoa, että Niall viettäisi koko viikonlopun kanssani. Ja ensiviikolla poikien ensimmäinen musiikkivideo julkaistaisiin. Edessä oli niin paljon odotettavaa, että minun olis vaikea unohtaa kulunutta viikkoa. Leiriltä oli tullut kirje, että Paulin ja Carolinen pitää maksaa koko osuuteni leiristä, vaikka minut heitettiin ulos ennen puoliväliä. He vakuuttelivat, ettei se mitään, että ei heidän taloutensa siihen kaatuisi, mutta olin silti pahoillani heidän puolestaan.

Äidille ei ollut lainkaan vaikea selittää tilannetta, sillä äiti on koko elämäni ajan kertonut tarinoitaan nuoruudestaan, joka oli noin tuhat kertaa värikkäämpi kuin minun elämäni.

Kädelleni tipahti jotakin märkää. Voi ei. Taasko minä itkin? Sitä oli sattunut leirin jälkeen yhä useammin. Harhauduin muistelemaan kotia ja kaikkea mitä jäi Suomeen. Haluaisin vain niin kovasti puhua suomea. Englanti on minulle helppoa, mutta puhumiseen pitää silti keskittyä paljon enemmän.

Plimplom

Ovikello! Nostin katseeni ja huomasin pihassa tumman citymaasturin. Kuinka en huomannut.. Siis missä välissä..?

"Hanna avaatko sen oven?" Caroline huusi keittiöstä. Aivan... Aivan.Ovi!

Kävelin tai pikemminkin juoksin ovelle ja avasin sen.

"Heiiii!! Ihana nähdä!" Niall syöksyi oven raosta sisään halasi minua.

"Samoin" sain sanottua naama vasten Niallin hupparin rintamusta. Tässä välissä on ehkä hyvä mainita, kuinka hyvältä Niall tuoksui. Ei mikään erityinen tuoksu, kuten vaikka laventeli, vaan täydellinen yhdistelmä hiusgeeliä, saippuaa ja mitä muita tuotteita Niall ikinä käyttikään.

Niallin takaa kuului yskähdys, mikä sai meidät irti toisistamme.

"Aivan tosiaan. Tässä on Greg, mun veli ja tässä on Hanna, mun.. Ööh ystävä" Niall esitteli meidät. Niallin takeltelu teki tilanteesta kuitenkin erittäin kiusallisen.

Greg tarjosi kättään: "Hauska nyt vihdoin tavata. Niall on puhunu susta tosi paljon."

Huomasin punan leviävän sekä omilleni, että myös Niallin kasvoille. Tartuin kuitenkin Gergin käteen ja hymyilin hänelle takaisin.

"Jäittekö te vallan sinne eteiseen asumaan?" Caroline naurahti selkäni takaa.

"Tulkaa niin esittelen Paulin ja Carolinen" sanoin enemmänkin Gregille, sillä en pystynyt kohtaamaan Niallin katsetta.

Caroline ja Paul kävivät Gregin kanssa sellaista aikuisten kohteliasta keskustelua. Samalla autoin Carolinea kattamaan teepöydän ja vain nyökkäilin, mikäli jotakin kysyttiin minulta. Loppujen lopuksi host-vanhempieni seurassa ei ollut vaikeaa pysytellä hiljaa. He olivat kovin puheliaita ja iloisia. Greg tuli myös hyvin juttuun pienen Juliuksen kanssa. Julius oli vähällä suuttua, kun hänelle ei annettu posliinikuppia, mutta Greg selitti pojalle, kuinka elämässä piti saavuttaa tiettyjä asioita, jotta saa käyttöönsä posliiniastiastoa. En usko, että Julius ymmärsi taaperon mielellään puoliakaan, mutta Gregin olemus yksinään riitti Juliuksen lumoamiseen.

"Meidänhän pitäisi palkata sinut Juliuksen hoitajaksi" Caroline naurahti ja sai Gregin huomion irti Juliuksesta.

"Olen aina ollut aika hyvä lasten kanssa, kai se on jokin vaisto. Sitäpaitsi olihan minulla erinomainen harjoitus kappale" Greg totesi taputtaen Niallin olkapäätä. "Ja millainen valioyksilö siitä kuolaavasta ja kömpelöstä lapsen pallurasta kasvoikaan" Greg jatkoi ylistystään. Nauroimme kaikki ja tunsin oloni ensimmäistä kertaa jotenkin kotoisaksi. Juuri näinhän me kotona vietimme aikaa. Joimme kahvia ja puhuimme niitä näitä kaikkien parhaiden ihmisten kanssa. Koti-ikävä alkoi jälleen kerran nostaa päätään sisälläni, mutta purin alahuultani, jotteivat kyyneleet kihoaisi silmiini.

Kun teet oli saatu juotua, Greg sanoi lähtevänsä kotiinsa ja toivotti Carolinelle ja Paulille hyvää jatkoa. Koko talo hiljeni lähes kiusalliselle tasolle ennen kuin Niall nousi paikaltaan keittiön reunalta ja nyökkäili oven suuntaan.

"Ainiin! Unohdin, että olin luvannut esitellä puistoa Niallille" ehkä maailman idiootein tekosyy karkasi suustani, mutta Caroline vain hymähti lehtensä takaa. Lähdimme Niallin kanssa ulos ovesta ja olimme juuri astumassa tielle, kun Niall remahti nauramaan.

"Mitä?" kysyin epäilevästi.

"'Esitellä puistoa'" Niall sanoin naurunsa välistä käyttäen lainausmerkkejä. "Ehkä maailman läpinäkyvintä. Mikset vain sanonut, että me lähdetään kävelylle? Milloin minun seurastani on tullut noin vaivaannuttavaa?" Niall kysyi naurun pikkuhiljaa laantuessa.

Totta. Milloin pelkkä ajatus Niallin kanssa kahden olemisesta ei olisi saanut koko aivotoimintaani hidastumaan. Ja miksi ylipäätänsä olin näin hermostunut? Eihän Niall mitenkään vieras ole. Eihän?

"Hanna?" Niall kysyi tuijottaen minua.

"Ai mitä? Sanoitko jotain?" kysyin havahtuen transsista.

"Arvasin, ettet kuunnellut. Silmäsi juuttuvat yhteen kohtaan, tiedätkös. Siitä huomaa, etteivät aivosi toimi ja ajattelet jotakin aivan muuta kuin tilannetta edessäsi."

Oi, kuinka väärässä Niall oli. Sitähän minä juuri ajattelin. Tilannetta edessäni. Vai pitäiskö sanoa ihmistä.

"Hanna! Taas sinä ajattelet. Vai hämäännyitkö vain minun uljaasta olemuksestani?" Niall vitsaili rinta rottingilla.

"Unissasi" vastasin ja törkkäsin Niallia kyynerpäälläni. "Mennään! Eikös meillä ollut puisto nähtävänä?" Tökkäsin Niallia vielä uudelleen tällä kertaa kepilläni ja lähdin vaellukselleni kohti puistoa iloinen virnistys kasvoillani. Ulkoa olin taas entiselläni, mutta sisälläni kuohuivat ajatukset. Kuinka hän saattoi vain vitsailla asiasta, jonka ajatteleminen saa minut punastumaan ja haluaisin vain käpertyä kerälle ja itkeä.

Kuinka epäreilua se olikaan...