You make me strong- Niall Horan (finnish)

XX

Me käveltiin puistoon varmaan jotain tunnin verran, koska noin puolivälissä huomasin orastavan rakon mun kädessä. Jokainen askel teki kirjaimellisesti kipeää. Niall kyllä tarjoutui auttamaan, mutta en suostunut tarjoukseen. Sehän tästä nyt vielä puuttui. Kyllä mä itse nyt pienestä kävelystä selviän.

"Nooh.. Miten oot selvinny noiden keppien kanssa sisällä?" Niall kysyi rikkoen pitkään kestäneen hiljaisuuden.

"Kuinka niin?" kysyin ihmetellen.

"Aattelin vaan, kun siellä on ne rappuset ja niin..." Niall vaikutti selvästi kiusaantuneelta, mikä sai minut ihmettelemään vielä enemmän.

"Ihan hyvin. Rappuset on just hauskoja, kun pääsee niitä niin vauhdikkaasti. Joskus Caroline kyllä käskee hidastamaan, mutta en mä oikeestaan mitään kuuntele. Ehkä kannattais, ettei oo kohta toinenki jalka paketissa" naurahdin, mutten saanut Niallia kuin hymähtämään.

Mitä ihmettä Niallin päässä nyt liikkuu.

"Istutaanko?" Niall kysyi yllättäen viitaten ruohikkoon vieressämme.

"Tähän näin?" kysyin ihmetellen.

"Kai sinä ruohikolla voit istua" hän sanoi melkein vihaisesti.

Istuimme alas ja nojasimme selkämme suureen tammeen. Edessämme polun toisella puolella oli laaja viherkenttä, jolla makasi monia ihmisiä ottamassa aurinkoa ja lukemassa. Lapsia ja koiria juoksi ympäriinsä ja ilta-aurinko maalasi maiseman kullankeltaiseksi. Kertakaikkiaan kaunis ja idyllinen maisema. 

"Tämä jos mikä on kaunista" totesin itselleni.

"Näkisitpä Dublinin puistot. Ne ovat kolme kertaa suurempia ja täynnä kukkaistutuksia..." Niall kertoi mitä kaikkea hän oli pienempänä puistoissa leikkinyt ja rentoutui auringon laskeutuessa minuutti minuutilta. Lapsuus oli selkeästi Niallille tärkeä ja rakas asia ja tunsin itseni etuoikeutetuksi kuullessani kaikki hänen kepposensa ja sattumansa.

Kun Niall piti tauon puheessaan tunsin hetken sopivaksi sanoa jotakin, mitä olin jo tovin pyöritellyt päässäni.

"Sulle on tapahtunu vaikka mitä. Mä olin lähes aina yksin nenä kirjassa ja keskellä ei mitään meidän mökillä. Ja koska mulla ei oo sisaruksia, en ikinä uskaltanut mennä mihinkään yksin. En oikeestaan vieläkään uskalla."

"Onneks sun ei tarvitse olla enää yksin" Niall sanoi hymyillen minulle.

Uppouduin syvälle noihin sinisiin silmiin, jotka tutkailivat minua. Pystyivätköhän ne aistimaan pakokauhununi ja kiihtyvän pulssini? Toivottavasti ei.

Loppuillan olin yhtä hymyä. Itsehillintäni riitti kuitenkin sen verran, etten kikattanut aivan koko aikaa. Me vitsailimme ja kerroimme noloja tarinoita, Niall kertoi millaista musavideon tekeminen oli ollut ja puhui paljon pojista, joita hän pikkuhiljaa alkoi pitämään veljinä. Auringon laskiessa puheemme rauhoittui pikkuhiljaa ja lopulta olimme aivan hiljaa ja vain katselimme taivaanrantaa ja auringon kultaiseksi maalaamaa kaupunkia. Ja jostakin kumman syystä suostuin Niallin apuun kotiin palatessa. Hän kantoi minut reppuselässään koko matkan, vaikka se varmasti oli työlästä. Yritin olla ajattelematta, kuinka painavalta tunnuin ja keskityin Niallin t-paidan tuoksuun ja pörröisiin hiuksiin. Mieleni teki vain haistella häntä loppuillan, mutta saavuimme perille minulle liian pian, mutta Niallille juuri viimeisellä hetkellä. Huomasin kuinka hengästynyt hän oli ja kuinka hän yritti peitellä sitä. Minulle tuli huono omatunto ja kiitokseksi tarjouduin laittamaan meille jotakin iltapalaa. En arvannut lainkaan, kuinka paljon Niall arvosti kokkaustaitojani, jotka omasta mielestäni ovat keskinkertaiset. Caroline oli pedannut Niallille sängyn Julesin huoneeseen, joka nyt väliaikaisesti nukkui Carolinen ja Paulin kanssa. 

Menimme nukkumaan yhtäaikaa ja toivotimme toisillemme hyvät yöt ennen kuin astuimme kumpikin omiin huoneisiimme. Suljin oven perässäni ja valuin keppieni kanssa lattialle. Olin vieläkin aivan täpinöissäni kaikesta tapahtuneesta. Tieto siitä, että Niall oli tehnyt kaiken vain minun takiani, oli pakahduttaa minut.

Sinä iltana en nukkunut, sillä sydämeni rauhottui vasta aamuyön puolella. Toivon etten olisi nukahtanut lainkaan, sillä uni repi vaaleanpunaiset pitsiset unelmani alas ja sai sydämeni liikkeelle jälleen...