You make me strong- Niall Horan (finnish)

XIII

Hienoa.

Upeaa.

Mahtavaa.

Meidän lähtö oli vähän viivästynyt, koska Julius ei suostunut olemaan aloillaan, jotta Caroline olisi saanut Juliuksen turvavyön kiinni. Meidän piti Paulin kanssa penkoa koko talo lattiasta kattoon, että löydettiin Juliuksen pehmolelu. Sellainen söpö vaaleanvihreä kani. Tai pupu.

Oli mikä oli, Julius kuitenkin rauhoittui heti nähtyään lelunsa. Ja me saatoimme viimein lähteä kohti koulua, jonka pihasta bussi lähtee leirikeskukseen.

Kun saavuimme pihalla, kello oli vielä viittä vaille, mutta huomasin pian, että suurin osa leirille lähtijöistä oli jo bussissa.

Halasin nopeasti Paulia ja Carolinea ja suukotin Juliusta päälaelle. Lähdin reippailla askelilla kohti bussia, jonka ovella seisoi vanhempi ja erittäin lyhyt naishenkilö. Hänellä oli vaaleat, kiharat ja lyhyet hiukset, silmälasit nokalla ja yllä vaaleanpunainen tunika, joka vaikutti hieman kireältä.

"Sinä varmaan oletkin se meidän vaihto-oppilas" hän kysyi minulta ynseästi.

"Kyllä, Hanna" vastasin kuitenkin ystävällisen hymyn kanssa.

"No, Hanna, toivottavasti kielitaitoa löytyy, koska eihän me tietenkään voida käyttää tunteja kaiken yksinkertaistamiseen" hän väänsi kasvoilleen "hymyn".

Anteeksi kuinka? Epäilikö tuo naikkonen oikeasti minun kielitaitoani?? Pah!! yritän yleensä aina löytää positiivista, jopa kaikkein ikävimmistä asioista, mutta tuon naisen kanssa en halua minkään laisiin tekemisiin. Ellei siis ole aivan pakko.

Onhan tänne tulossa muitakin ohjaajia. Mukavampia, eikö?

Minun mietintätaukoni naikkonen tulkitsi epäröinniksi ja vain hymähti osoittaessaan minulle bussin ovea. Hampaitani kiristellen astuin sisälle ja näin edessäni sumalaisen painajaisen.

Minun olisi istuttava jonkun tuntemattoman viereen, sillä bussissa oli jäljellä enää muutama hajanainen istumapaikka. Kuulin naikkosen köhivän takanani. Kahlasin katseellani äänekästä ja eloisaa nuorisojoukkoa.

Bussin noin keskivaiheilla istui tyttö, joka ei piitannut ympärillä vallitsevasta hälinästä, vaan katseli rauhassa ikkunasta ulos. Lähdin kävelemään häntä kohti.

"Voinko istua tähän?"

Tyttö käänsi katseensa minuun yllättyneenä ja nyökkäsi minulle.

"Kiitos"

Hän ei ilmeisesti perustanut paljoa puhumisesta. Ja sehän sopi minulle tässä hälinässä. Tuskin olin kuullut omaa kysymystäni.

Toisaalta, tästä tulee pitkä leiri, jos hän ei ala puhumaan. Enää tässä vaiheessa en jaksanut uskoa saavani monia uusia hyviä ystäviä. Kaikki muut tunsivat toisensa ja vaikuttivat tiiviiltä porukalta. Mutta kaiketi tästä hengissä selvitään.