You make me strong- Niall Horan (finnish)

XLV

Tämä upea tuotos on teille kirjoitettu aikana, jolloin ((jos joku kysyy)) minä opiskelin itsenäisesti saksaa🇩🇪🇩🇪

Word count: 1098

Riensin rappusia alakertaan, mutta jokin sisäinen vaisto sai minut pysähtymään juuri ennen kuin tulin näkyviin ihmisille olohuoneessa. Ehkä se oli hiljaisuus, joka vaikutti oudolta. Kyykistyin ja kurkkasin rappusten kaiteen välistä olohuoneeseen. Sohvilla istuivat poikien vanhemmat, jotka keskustelivat yksi kerrallaan sivistyneesti. Siitä se hiljaisuus. Hetkonen. Sohvilla istui vain neljä naista. Vaikken tuntenut heitä kaikkia vielä, huomasin, että Louisin äiti puuttui joukosta. Pojat puuttuivat tietysti myös. Ei ole mitään järkeä lähteä onni arpomalla etsimään Niallia tästä talosta. Ei auta. Pakko kysyä.

Vaikka esiintyminen on minulle tuttua, jännitys sai minut valtaansa. Ja usko pois, kyllä se saisi sinutkin, jos edessäsi istuisi joukko englantia äidinkielekseen puhuvia ihmisiä, joita et edes kunnolla tuntenut. Kun tulin olohuoneen puolelle, he kaikki hiljenivät ja käänsivät katseensa minuun.

"Onko jokin hätänä?" Harryn äiti, Anne kysyi.

"Öööö.." noniin. Aivot! Haloo? Teitä tarvittaisiin!

"Tietysti on, tyttöhän näyttää kummituksen nähneeltä" vähän tukevampi mies hörähti toiselta sohvalta.

"Minä.. ta-tai siis me ha-haluaisimme löytää Ni-Niallin" sain änkytetyksi. Hei hieno sanavalinta. Well done, aivot.

"Eikös me kaikki" sama mies jatkoi vitsailuaan ja nauroi omalle jutulleen.

"Geoff, älä viitsi. Tyttöhän on kauhusta kankea" nainen edellä mainitun miehen vierestä torui. Geoff... Eikös hän ollut Liamin isä. Vaikea uskoa, sillä Liam oli aina niin kohtelias ja ystävällinen. Tuo mies sai minut täysin lukkoon mukamas hauskoilla jutuillaan.

"Hanna, pojat menivät leikkimään pelihuoneeseen" Maura sanoi ja hymyili minulle. Luoja, kuinka kiitollinen olin Niallin äidistä. Vaikka tunsin oloni mukavemmaksi, en vielä uskaltanut avata suutani, joten tyydyin nyökkäämään.

Käännyin kohti käytävää, jolla muistelin pelihuoneen sijaitsevan. Pojat olivat esitelleet heti alkuun tämän huoneiston, mutta paljoakaan en siitä muista. Ensinnäkin he käyttivät kierrokseen aikaa ehkä kolme minuuttia, kun minä olisin voinut käyttää kolme minuuttia jokaiseen huoneeseen erikseen. Toisekseen he puhuivat aivan hirvittävän nopeasti ja minua jännitti kaikki nämä vieraat ihmiset ympärilläni. Eli en saanut puolistakaan selvää.

Kadottuani käytävään, joka lähti rappusten alta, kuulin keskustelun jatkuvan olohuoneessa.

"Onhan hän aivan kelpo tyttö" sanoi miesääni, jota en tunnistanut.

"Todellakin, pidän hänestä paljon enemmän kuin saattaisi uskoa. En minä tuollaista miniää häpeäisi" sanoin toinen miesääni, tällä kertaa vahvalla irlantilaisaksentilla. Tunsin punastuvani, ja yritin ottaa kiinni ajatukseni, jotka juoksivat kilometrien ja vuosien päässä tulevaisuudessa.

"Ja Niall pitää hänestä ja eikö se ole kuitenkin tärkeintä" Maura sanoi nauraen naurua, johon myös toiset aikuiset liittyivät. Voisi luulla, että tieto Niallin vanhemmista shippaamassa meitä, saattaisi rauhoittaa mieltä ja lisätä itsevarmuutta. Mutta todellisuudessa minusta se tuntui painostavalta. En tiedä miksi. Niin se vain tuntui.

Edelleen posket punaisina, saavuin ovelle, jonka avonaisesta ovenraosta näin Zaynin peliohjain kädessä. Yritin hengittää muutaman kerran syvään, jotta en olisi aivan tomaatti, mutta se ei tuntunut auttavan. Sen sijaan löysin itseni jälleen kerran kuuntelemasta keskustelua, jota ei ollut tarkoitettu minulle.