You make me strong- Niall Horan (finnish)

XVIII

Mua suututtaa niiiin paljon. Tää ei vaan voi olla todellista. Ei oo reiluu. En mielelläni mene yksityiskohtiin, mutta sanotaanko vaikka, ettei minun ja Kurpan keskustelu mennyt kovin hyvin.

Jasonin poistuttua Kurppa halusi minun kertovan koko tarinan. Ja minähän kerroin. Kukaan ei vain ollut maininnut minulle, että Kurppa on Ellien äiti. Eikä se todellakaan pitänyt kuulemastaan. Se syytti mua väkivaltaiseksi ja epäili suomalaisten käytöstapoja. Ja tottakai minä puolustauduin, mikä aiheutti ehkä pientä maltin menetystä puolin ja toisin. Kuinka vain. Lopputuloksena oli, että joku leirin ohjaajista veisi mut ensin lääkärille ja sen jälkeen saisin pakata kamppeeni ja lähteä takaisin kotiin.

Mä en katunut mitään, mutta se nöyryytyksen määrä, kun mun piti soittaa Paulille, että mut pitäisi hakea nyt jo takaisin. Onneksi Paul ei kysellyt tarkemmin, ehkä se jo tunnisti mun äänestä itkun. Mä yritin pysyä vihan voimalla tyynenä, mutta väsyin lääkäriä odotellessa ja ennen kuin huomasinkaan, itkin.

Ilmeisesti viha pystyy paitsi estämään itkemästä, mutta myös turruttamaan kipua. Mun jalka oli nimittäin murtunut kahdesta kohtaa just nilkan yläpuolelta. Kepit ja kipsi tästä nyt puuttuikin. Ehkä mä voisin keihästää Ellien sen vaatteista kiinni jonnekin.

Sille ei kuitenkaan tullut tilaisuutta, sillä Ellie ei suostunut tulla kenenkään nähtäväksi. Kuulin Ashtonilta ohimennen, että koko Ellien vasen poski oli punainen ja turvoksissa. Ashton oli selittämässä tapahtunutta ystävilleen. Ulkonäöstään päätellen Jakob, Oliver, Daniel ja Shawn olivat juuri olleet ulkona pelaamassa jalkapalloa. He olivat hikisiä, mutta luoja, silti upean näköisiä. Kuin suoraan mainoksista. Ashton soi minulle jälleen virnistyksen, aivan kuin hän olisi ollut ylpeä teostani. Valitettavasti en voinut muuta kuin toljottaa takaisin.

Harriet oli kuullut jo monta juorua tapahtuneesta. Osa kertoi, että minulla oli musta vyö karatessa, kun taas osa minun mielenterveyshäiriöistäni. Tiesittekö, että minulla on aivoissa sellainen mutaatio, etten voi hallita liikkeitäni sataprosenttisesti ja saatan hakata kenet tahansa lähelläni? En minäkään.

Harriet yritti piristää minua, mutta näin selvästi, ettei hän olisi halunnut jäädä yksin. Ja minä ymmärsin häntä.

"Tässä on minun numeroni, että voidaan pitää yhteyttä"

"Kiitos. Soitan joka ilta" Harriet lupasi.

Halasimme tuikasti, kun Paulin auto kaarsi leirikeskuksen pihaan. "Pysy vahvana" kuiskasin Harrietin korvaan. Hän nyökkäsi minulle, kun lähdin kulkemaan epävarmasti soraisella pihalla ja vielä keppien kanssa kohti autoa.

"Hei ja kiitos, että tulit näin nopeasti" kiitin Paulia.

"Tottakai. Ja nyt sinulla on koko matka aikaa selittää, miksi minä tulinkaan" Paul hymyili minulle lempeästi. Aloitin koko tarinan aivan alusta.

•••

Paul onneksi ymmärsi, etten minä ollut se pahis tässä tarinassa. Olin niin kiitollinen hänen rohkaisevista sanoistaan. Ja kun pääsimme kotiin, hän lupasi selittää jutun Carolinelle, joten minä pääsisin oikopäätä nukkumaan.  Käsissäni alkoivat hiertää rakkulat, kun kapusin rappusia yläkertaan. Heti, kun ovi huoneeseeni sulkeutui perässäni, heitin kepit nurkkaan ja hypin yhdellä jalalla sängylleni. Olin niin väsynyt, että nukahdin lähes heti. Heräsin kuitenkin hyvin pian jalkaani kivistelevään särkyyn. Oli vielä valoisaa, joten en saanut enää unta ja päätin kaivaa kännykkäni esille. Hienoa, kolme vastaamatonta puhelua. Kaksi äidiltä ja yksi Niallilta. Päätin hoitaa pahimman alta pois ja soitin äidille.

Voi kultapieni, onhan kaikki kunnossa?

On on. Se on vain murtunut ja paranee luultavasti muutamassa kuukaudessa.

Olekin varovainen vastedes. Ja koita välttää särkylääkkeiden käyttöä. Tiedät miten hoitosi reagoi toisiin lääkkeisiin.

Kyllä. Rauhoitu äiti. Kaikki on ihan hyvin. Mun täytyy lopettaa nyt. Meen nukkumaan.

Nuku hyvin. Olet rakas.

Sinä myös.

Äidille puhuminen saa minut aina vähän alakuloiseksi. Vaikka englanti on minulle helppoa, kaipaan joka hetki suomen puhumista. Päätin soittaa Niallille ennen kuin olisin vallan romahtanut raunio.

Hei! Mä yritinkin soittaa sulle aiemmin.

Joo mä huomasin. Et ikinä usko mitä tapahtu.

No?

Mun jalka murtui ja mut potkaistiin pois sieltä leiriltä.

Mitäh?!

Selitin jälleen kerran koko tarinan. Oikeasti, pitäisiköhän mun kirjoittaa tää jonnekin nettiin tai jotain. Todella ahdistavaa selittää samaa tarinaa monta kertaa. Varsinkin, kun jokaisella kerralla tunsin itseni entistä enemmän syylliseksi. Ehkä mä tosiaan ylireagoin.

No just. Se Ellie vaikuttaa oikein auringonsäteeltä. Polttavalta ja tappavalta.

No sitä se kyllä on.

Pitäiskö mun tulla sinne kyläilemään, ettet joudu yksin koko kesää sisällä makaamaan?

Mä en ollut lainkaan tullut ajatelleeksi, mitä seuraamuksia tällä kipsillä voi olla. En voi uida tai juosta, se hiostaa ihan varmasti ja mun pitää kulkea niiden typerien keppien kanssa. Upea kesä edessä. Mä todellakin taidan tarvita piristystä.

Se olis tosi ihanaa. Koska voisit tulla?

Ens viikolla varmaan. Me lähetään huomenna kuvaamaan meidän ekaa musavideoo.

Tosi mahtavaa! Mistä se biisi kertoo?

Kuulet sitten, mutta voin sanoo et sun kaltaisista ihmisistä.

Nyt mä vasta haluankin kuulla sen.

Sun täytyy vaan malttaa.

Ei oo mun vahvuuksia..

Tiedän.

Älä viitti! Toivottavasti tää viikko menee nopeesti.

Sama. Mun täytyy mennä, joku huusi mua. Heippa!

Heippa! Mut soitellaan vielä!

Mä en edes ole varma kuuliko Niall enää mun viimeisiä lauseita. Kaipa ne on nyt ihan oikeita staroja. Kiirettä niillä ainakin pitää. 

Voi kumpa tämä viikko menisi todella nopeasti...