You make me strong- Niall Horan (finnish)

XXXV

Hejjjsan! Voisin tähän väliin mainostaa vähän.

Tämä rakas Wattpadimme järjestää jälleen Wattys-kilpailun. Jokainen voi osallistua lisäämällä tarinansa tageihin #wattys2016 Kannattaa kokeilla, vaikkei voittaiskaan voi saada uusia lukijoita. Minäkin osallistuin.
Aikaa on elokuun loppuun :)

Ja vielä varoitus: KOULU ALKAA PIAN! ((riippuu tosin vähä missä asut)) Minunkin tähän asti huikea julkaisu nopeuteni laskee, mutta nautitaan vielä XD

((Sanoja 2036🙈))

kommentoikaa♥️

~•~•~•~•~

Viikkoa myöhemmin menimme sairaalalle ja kipsini otettiin pois. Se vapauden tunne, kun saatoin rapsuttaa jalkaani ilman henkarista oiottua tikkua. Kepit lääkärini käski minun vielä pitää, mutta kumma kyllä en kokenut niille tarvetta. Lihakset olivat toki hieman jumissa, mutta muuten jalka tuntui aivan yhtä hyvältä kuin ennenkin. Ellei jopa paremmalta.

Heti kotiin päästyämme jätin kepit eteiseen ja kävelin rappuset ylös huoneeseeni. Kuinka helposti saatoin kävellä huoneeseeni ja ohimennen heittää oven kiinni. Nämä pienet asiat saivat minut hymyilemään. Näytin varmasti aivan idiootilta, kun nousin pihalla autosta, mutten jaksanut välittää. Tähän asti jokainen kerta, kun vain vilkaisinkin jalkaani, sain muistutuksen Ellien ilkeydestä. Eikä vain minua vaan lähestulkoon kaikkia lähellään olevia ihmisiä kohtaan.

Työnsin Ellien mielestäni ja nappasin puhelimeni. Mieleni olisi tehnyt lähteä kävelylle puistoon tai vaikka leikkikentälle Juliuksen kanssa, mutta ulkona riehui myrsky. Tai no niin Caroline sanoi. Minä olin meinannut ruveta nauramaan, kun hän oli kuvaillut ulkona vallitsevaa säätilaa myrskyksi. Mutta kaipa tuokin tuuli ja sade saatettiin laskea myrskyksi, kun yleensä sadetta kesti vain joitakin minuutteja. Se olikin yksi Irlannin viehättävimmistä puolista. Lähestulkoon joka päivä satoi. Sadetta saattoi riittää minuuteiksi vain siten, että kaikki paikat kastuivat. Ja haettuasi sateenvarjon sisältä, aurinko oli jo kuivannut kaikki sateen merkit.

Tyydyin kuitenkin kohtalooni sisällä. Otin itsestäni peilin kautta kuvan, jossa istuin risti-istunnassa. Lähetin kuvan Niallille ja jäin odottamaan vastausta. Naputtelin jalkojani, rojahdin sängylle selälleni ja roikotin päätäni alaspäin. Vähän väliä nostin puhelimeni ja katsoin oliko Niall jo vastannut. Kuuntelin sateen hentoa rummutusta ikkunaani. Hyräilin, viheltelin ja lopulta myös mumisin ainakin kymmenen eri biisiä. Keräsin jopa vaatteita lattialta odotellessani.

Lopulta en enää kestänyt ja lähetin saman kuvan myös Harrietille ja Louisille. Toisin kuin Niall, Harriet vastasi melkein heti ja Louiskin nopeaan tahtiin.

Harriet: Sait kipsin pois!🙊

Minä: Niin sain😁

Harriet: Eli me suoritetaan se maratooni huomenna🙊

Minä: tottakai 😉

Harriet: Jos sä hankit ravinteet niin mä haen tullessani välineet

Minä: sopii👍🏻 perunatuotteita, suolamaissia ja protskui 😂

Harriet: voin tuoda myös "energiajuomat"

Minä: Loistavaa👏🏻 ei mitään kirkasta sitten 🌚

Harriet: Laitan sitten vielä viestiä

Minä:👌🏻

Minun ja Harrietin huumorintajut olivat kuin samasta päästä. Paul oli ehdottanut meille maratoonia, kun olimme miettineen mitä tekisimme yhdessä. Meidän kummankin ajatukset olivat välittömästi aivan muualla kuin urheilussa, minkä Paul tajusi vasta tunteja myöhemmin.