You make me strong- Niall Horan (finnish)

XXXIV

AN: oisko tossa Harriet?^

Vielä samana päivänä Harriet tuli vierailulle. Turha liikkuminen paikasta toiseen oli minulta edelleen kiellettyä, joten huomasin Harrietin saapuneen vasta, kun hän seisoi jo huoneeni ovella. Hetken me vain hymyilimme ja tuijotimme toisiamme. Sitten hymymme levenivät entisestään ja purskahdimme nauruun. Harriet loikki huoneen poikki ja halasi minua, minkä jälkeen hän istui sängyn reunalle.

"Ei vitsi mulla on ollut ikävä" Harriet sanoi lähestulkoon säteillen.

"Mullakin, vaikka tässä on ollut vähän kaikenlaista.."

"No uskon!" Harriet hymyili yhä, mutta omat ajatukseni karkasivat kaiken tapahtuneen puoleen. Hymyni katosi ja tunsin polttavan tunteen silmissäni.

"Hei, mikä on? Kai sä tiiät muhun voit luottaa?" Harrietinkin hymy hiipui ja hän silitti kättäni.

"Tottakai luotan, mutta en tiiä auttaako puhuminen mitään" ennen kuin lopetin lauseeni ensimmäinen kyynel valui poskelleni. Harriet katsoi minua kannustavasti, muttei sanonut sanaakaan. Ei yrittänyt taivutella minua avautumaan kliseisillä 'puhuminen auttaa' mantroilla. Ehkä se oli tuo kärsivällisyys hänessä, joka sai minut tekemään tämän ensimmäistä kertaa elämässäni. Päätin kertoa Harrietille aivan kaiken. Koko tarinani, jonka tiesivät vain lääkärit ja vanhempani.

"Tästä tulee pitkä tarina" sanoin ja yritin pidättää kyyneliä.

"Mulla on aikaa" Harriet nyökkäsi.

"Okei" hengitin vielä muutaman kerran syvään ennen kuin aloitin.

"Pienenä mä sairastuin todella helposti. Jos päiväkodeissa oli pientäkin epäilystä vaikka vatsataudista, mä olin ensimmäisiä, jotka sairastu. Kuume oli aina todella korkea. Lastentautien asiantuntijat sanoi, että mun vastustuskyky oli vaan keskivertoa heikompi. Äidistä tuli todella suojelevainen, mutta se ei kuitenkaan luovuttanut. Yhtenä iltana, mä olin kuusi, mun vatsaan sattui niin paljon, että äiti vei mut sairaalaan. Siellä mua tutkittiin monta päivää ja lopulta lääkärit löysi teorian. Se oli tosi epätodennäköinen, mutta äiti uskoi siihen. Vielä samana iltana testit osoitti sen olevan syynä mun kipuihin" pidin tauon, sillä tilanteen muisteleminen satutti. Henkisesti sekä fyysisesti, koska saatoin tuntea silloisen kivun yhä vatsassani. Se ei ollut mitään verrattuna myöhempiin kipuihini, mutta se oli ensimmäinen. Siitä kivusta tämä kaikki alkoi.

"Sulla oli siis jokin vakava sairaus?" Harriet kysyi hiljaa ja minä nyökkäsin vastaukseksi.

"Niin oli. Ja vielä viikko sitten pelkäsin, että on yhä edelleen" itkuni vahvistui niin kovaksi, että pelkäsin Harrietin ymmärtävän vain joka kolmannen sanan.

"Ootko sä varma, että haluat kertoa? Koska sun ei ole pakko" Harriet vakuutteli, mutta nostin käteni hiljentääkseni hänet.

"Syöpä. Käytännössä koko mun vatsa oli syöpää. Ihmeen kaupalla se huomattiin ennen kuin keuhkot, sydän tai aivot sairastuivat. Alkujaan se oli ollut mun suolistossa, mutta äidin mulle syöttämät vitamiinit oli antanut sille voimaa ja se levisi" enää minua ei itkettänyt. Sanoin näitä asioita ensimmäistä kertaa ääneen ja vielä englanniksi, mikä sai huomioni keskittymään vain ja ainostaan puhumiseen. Nostin katseeni sylistäni Harrietiin ja huomasin näköni olevan aivan selvä. Viimeisetkin kyyneleet olivat kuivuneet. Sen sijaan Harrietin silmät kiilsivät.

"Kuinka monella kuusivuotiaalla on ongelmia kohdun kanssa? Ei niin pienen lapsen pitäisi edes tietää sellaisia asioita. Isä syytti äitiä vitamiineista, vaikka lääkärit hokivat, ettei äiti voinut tietää niiden olleen haitallisia. Noista vitamiineista se kaikki lähti. Juoksin sairaalassa hoidoissa ja pikkuhiljaa se syöpä parani. Ilman leikkausta, koska kaikki lääkärit ei ollut vakuuttuneita sen välttämättömyydestä. Muahan tutki kokonainen lauma lääkäreitä. Ilmeisen monia kiinnostaa lapset, joilla on outoja sairauksia. Osa niistä oli mukavia, osa ei niinkään. Mutta kiitollisin olen sille yhdelle naislääkärille, joka vastusti leikkausta niin kuin hänen oma henkensä olisi ollut vaarassa. Se nainen sai äidinkin tajuamaan, että leikkaus tarkoittaisi eräiden asioiden menettämistä mun elämässä. Siinä vaiheessa seitsemänvuotias minä ei ymmärtänyt tilannetta lainkaan, mutta onneksi äiti oli siellä. Isä kannatti leikkausta, mikä oli jälleen yksi naula niiden avioliiton hauta-arkkuun"