You make me strong- Niall Horan (finnish)

XXIX

"Ei mitään hätää. Ei yhtään mitään hätää.." hoin kuin mantraa puristaessani Hannan kättä. Ilo hyökyi lävitseni ja täytyi silmäni jälleen kyynelillä, kun sormiemme luoma solmu kiristyi kiristymistään.

~•~•~•~•~•~•

Lääkäri astui lähemmäksi ja avasi Hannan silmät vuorotellen tarkistaaksensa ne pienellä lampulla. Seuraavaksi lääkäri tunnusteli Hannan kaulaa ja kuunteli sydänäänet. Lopuksi hän 'raapaisi' kynällä Hanna terveen jalan pohjaa, mikä sai Hannan irvistämään. Samalla lääkäri mutisi itsekseen.

"Katse suora.. Imusolmukkeet ei turvoksissa... Syke hieman nopea... Mmhm.. Ääreishermosto reagoi... Juuri nyt tilanne näyttää hyvältä. Hanna. Kuuletko sinä? Jos kuulet, purista kättäni" ilmeisesti Hanna puristi kättä, sillä lääkäri jatkoi kyselyä varsin tyytyväisenä.

Kysymysten ja käsien puristeluiden jälkeen lääkäri kirjoitti jotakin paperille ja kääntyi Paulin ja Carolinen puoleen sängyn päätyyn.

"Tulen tarkistamaan tilanteen tunnin kuluttua, mutta hoitaja on koko ajan lähistöllä, joten ette jää yksin" näillä sanoilla mies poistui huoneesta valkoinen takki perässään hulmuten. Hoitaja seurasi häntä, mutta sentään hymyili lähtiessään.

Käännyin takaisin Hannan puoleen. Silitin hiussuortuvia tytön otsalta ja sain vastineeksi hymyn Carolinelta. Hanna ei vielä avannut silmiään, mutta minulle riitti hento puristus sormissani.

"Hanna, minä tässä Niall. Paul ja Caroline on täällä myös. Sinun ei tarvitse avata silmiäsi, kaikki on ihan hyvin..." Caroline sanoi yrittävänsä vielä tavoittaa Hannan äitiä ja pyysi Paulin mukaansa selvittämään Hannan hoidon jatkoa. Paul oli vastahakoinen lähtemään, mutta tajusi lopulta Carolinen tarjoavan minulle ja Hannalle yksityisyyttä.

Nyt ollessani kahdestaan Hannan kanssa, tunsin kuinka pieni hän oli. Nuori ja uskomattoman kaunis. Hän ei ansainnut maata tuossa. Olin tulla hulluksi hiljaisuudesta, mutta pieni helpotus, joka kasvoi kasvamistaan syvällä sisimmässäni sai voimattomuuden kulkemaan lävitseni. Ei ollut mitään, mitä voisin tehdä auttaakseni Hannaa juuri nyt. Jatkoin silti hänen hiustensa silittelyä ja rauhoittavien asioiden kuiskaamista. Ehkä yrittäminen laskettaisiin.

Puhelimeni soi. En halunnut hiljaisen tilanteen keskeytyvän, mutta ääni sai Hannan liikehtimään levottomasti. Hoitaja oli jättänyt pöydälle ohjeen, kuinka käyttäytyä koomasta heränneen kanssa. Hanna ei tietenkään ollut ollut kauaa poissa pelistä, mutta heräämisen vaiheet olivat kuitenkin samat. Osalla lääkkeen vaikutusaika oli lyhyt, toisilla pidempi. Oli täysin normaalia, että Hanna pystyi liikkumaan ja kuulemaan ennen kuin avaamaan silmänsä saatikka puhumaan.

Puhelimeni oli pöydällä tuon lehtisen vieressä ja sen näytöllä luki jotain mitä en halunnut nähdä.

Harry soittaa.

Vastasin, sillä tiesin pian jonkun toisen soittavan. He eivät luovuttaisi.

"Niall missä helvetissä sä oot?" Harryn vihainen ääni kuului puhelimesta. "Mein piti äänittää kolme biisiä tänään! Eikä se onnistu ilman sua."

Harry piti tauon ja odotti selvästi vastausta. Eikä minulla ollut sitä. Tiesin velvollisuuteni. Halusin kuitenkin ennemmin jäädä tähän.

"Mutta äiti-"

"Se vaan ilmotti, ettet oo tulossa. Ja johto tarvitsee syyn. Me uskotaan kyllä ettei aina oo helppoo, mutta tää on nyt vaan hoidettava" Harry keskeytti minut.

"Tää on meidän mahdollisuus. Sulle on jo järjestetty helikopteri kyyti tänne. Tulisit" Harry puhui jo rauhallisemmin. Ehkä hän oli oikeassa. Ja mitä jos Hanna tosiaankaan ei pitänyt minusta. En ikinä haluaisi kuulla sitä häneltä. Halusin paeta. Tätä hiljaisuutta. Jopa Hannaa. Päästin irti hänen kädestään. Repäisin palan koomapotilaan omaisen ohjekirjasta ja kirjoitin lapulle viestin, jotta Caroline ja Paul eivät huolestuisi. Suukotin Hannan otsaa ja olisin kuiskannut rakastavani häntä, mutta pelkäsin hänen kuulevan. Nielaisin kyyneleeni viimeistä kertaa ja pelon siinä mukana.

Ja lähdin. Aivan kuten tullessani, nytkin minä juoksin.

Sori tää on aika lyhyt 🙈