You make me strong- Niall Horan (finnish)

LVI

"Tää kone ei voi olla täynnä" Niall seisoi vain puoliksi käytävällä väistäen ihmisiä, jotka etsivät omia paikkojaan. Istuin itse jo omalla paikallani ja odotin. Niall oli päättänyt tulla viereeni ja odotti nyt, jos joku omistaisi tuo paikan vierestäni. Sisäistä suomalaistani ahdisti, vaikkei tilanteessa ollut mitään väärää. Niall aikoi vain kysyä, josko paikan omistaja haluaisi istua vuorostaan Niallin paikalle. Kysyä ventovieraalta ihmiseltä. Odotin siis puoliksi kauhuissani jonkun pian saapuvan ja pyytävän Niallia väistymään. Käännyin katsomaan maisemaa ikkunasta, jonka vieressä paikkani oli. Huomasin saaneeni paikkani suoraan siiven yläpuolelta. Eipä sillä, tuskin Dublinin ja Lontoon välillä on mitään erityisen upeita maisemia.

Kuulin pikku tv-ruutujen aloittavan turvallisuusohjeistuksen ja huomasin sivusilmälläni ihmisten istuvan paikoillaan. Koneeseen oli jäänyt yllättävän paljon tyhjiä paikkoja. Niall tähysteli edelleen käytävää pitkin keulan suuntaan, mutta huomatessaan terminaalin etääntyvän, Niall istui alas. Hän vaikutti hirvittävän hyväntuuliselta. Kiinnitti turvavyön hyräillen. Katseli hymyillen ruuduissa pyörivää videota. Naputteli sormenpäillään iloista rytmiä käsinojiinsa. Meinasin saada kohtauksen.

"Lopeta!" tiuskaisin hänelle, mutta hän ilmeisesti luuli etten tarkoittanut sitä täysin tosissani, sillä hänen virneensä vain kasvoi.

"Ai mikä?" Niall esitti tyhmää ja hyräili entistä kovempaa. En mahtanut hänen leikkisälle katseelleen mitään. Kevyt nauru karkasi huuliltani, mutta olin päättänyt tappaa tämän iloisen tunnelman.

"Mun lento Suomeen lähtee tämän samaisen iltapäivän aikana. Eikä me ehkä enää ikinä nähdä" näillä sanoilla nostin kissan pöydälle. Tai ehkä oikeammin revin sen taskustani ja heitin vasten Niallin naamaa.

"Pitäisikö tässä itkeä sitten?" Niall ei enää hymyillyt, muttei silti ottanut minua tosissaan.

"No minä voisin" vaihdoin asentoani enemmän ikkunan suuntaan ja keskityin ohi kiitäviin pilviin. En ollut edes huomannut ilmaan nousuamme. Mahtoi olla taitava kapteeni ohjaksissa.

"Hanna hei... älä viitti" tunsin Niallin sormen tökkivän käsivarttani, mutta tönäisin sen rivakasti pois. Niall lopetti nimeni leikkisästi hokemisen.

"Hyvä on Hanna" Niall kuulosti jo vakavammalta. En kuitenkaan kääntyisi noin helpolla. Aistin kuinka Niall jäi odottamaan.

"Hanna?" hän toisti nimeni jälleen kerran, mutta nyt sellaisella epätoivolla, etten edes itse ehtinyt tajuta kääntyväni.

"Tämä aika Irlannissa on ollut elämäni parasta. Olen murtanut jalkani, viettänyt aikaa sairaalassa ja tullut kiusatuksi. Silti olen tuntenut itseni enemmän elossa olevaksi kuin koskaan. Olen nauranut ja itkenyt sinun kanssasi ja takiasi. Ja nyt se kaik-"

"Se kaikki saa jatkoa" Niall keskeytti vapisevan ääneni ja tarttui käsillään kasvoihini. Hänen peukalonsa pyyhkivät muutaman onnettoman kyyneleen silmieni alta pehmeästi.

"Ainakin nauraminen. Inhottaa ajatella, että itkisit takiani" Niall naurahti pienen tauon jälkeen. Mutta kun en edes hymähtänyt, hän suukotti nopeasti otsaani ja päästi poskistani irti. Tunsin oloni yhtäkkiä niin mukavaksi, että pelkäsin Niallin huomaavan. Ainakaan vielä hänen tarvinnut tietää kosketuksensa aiheuttamaan hälytystilaa kropassani. En pystynyt katsomaan häntä enää silmiin.

"Sitten pitää vain toivoa, että tuosta teidän laulamisestanne tulee jotakin. Ehkä se tuo sinut vielä joskus Suomeen" vaihdoin asentoani mukavampaan pitäen katseeni tiukasti alaviistossa.

"Toivotaan" Niall naurahti ja minäkin uskalsin hymyillä. Aistin hänen kääntäneen katseensa koneen etuosaan ja uskalsin vilkaista häntä. Hänen vaaleat hiuksensa olivat lyhyemmät kuin ennen ja ne olivat söpösti kasautumassa Niallin otsalla. Hän ei enää käyttänyt sitä valkoista kaulakorua, jota olin jo vuosia katsellut. Yllään hänellä oli rento huppari ja lökärit. Jotenkin hän näytti niin vieraalta. Ahmin yksityiskohtia, jotka yhä olivat samaa vanhaa Niallia ja yritin päättää miksi hän näytti erilaiselta. Halusin vastaukseksi jotakin luokkaa 'hän elää unelmaansa ja on onnellinen', mutta ymmärsin hänen vain välittävän ulkonäöstään enemmän.

"Mitä sinä tuijotat?" Niall katseli edelleen tv-ruutua riviä edempänä.

"Sinä olet ruvennut panostamaan" sanoin yhtään häkeltymättä.

"Mihin?" Niall kysyi kuin se oppikirja tapaus mies, joka hän ajoittain oli.

"Ulkonäköön" ääneni kuulosti hajamieliseltä, kun nojasin leukani käteeni, joka puolestaan nojasi käsinojaan välissämme. Tuijotukseni oli ehkä muuttunut hieman tylsistyneeksi, mutten saanut silmiäni irti hänestä. Niall sai omansa irti ruudusta ja kääntyi hieman alakuloisena katsomaan minua.

"Pikemminkin muut ovat alkaneet välittämään siitä, miltä näytän" Niall viittasi kaikkiin niihin ihmisiin, joiden työtä oli tehdä One Directionista menestyvä bändi.

"No minua ei kiinnostaa yhtään sen enempää kuin ennenkään" sanoin kaivautuen kiinni Niallin kylkeen. Pääni oli Niallin olkapäällä ja vaikken nähnyt hänen naamaansa voisin vannoa, että hän hymyili.

"Se onkin tärkeintä" Niall myhäili ja lämpö värisi sisuksissani.

•~•~•~•~•~•~•~•~•~•~•~•

En edes ollut huomannut olleeni väsynyt, mutta nukuin matkan Lontooseen ja heräsin vasta laskeutumiseen. Niall väitti nukkuneensa myös, minkä minä toivoin olevan totta ja pelkäsin olevan valetta. En uskoakseni ollut mikään upea ilmestys nukkuessani.

Nyt edessäni oli jono ihmisiä matkalla Helsinkiin. Ovi koneeseen ei vielä ollut auki, mutta kunnon suomalaisina kaikki olivat jo jonossa. Niall oli aluksi vitsaillut, miten joku vie paikkasi ellet ole jonon kärjessä. Hän oli kuitenkin huomannut katseeni ja jättänyt vitsit sikseen.

"Me tehdään se" Niall katsoi minua silmiin. Tunsin pientä helpotusta huomatessani olevan juuri sopivasti Niallia lyhyempi. Vaikka minulla olisi korkeat korot jalassa, Niall olisi juuri sopivasti hieman pidempi.

"Noinko se tapahtuu? Yksi ihminen sanoo tekevänsä jotakin ja sitten kaikki muut ostavat heidän levyjään ja tuovat rahaa" halusin uskoa poikien menestykseen, mutta rehellisesti sanottuna halusin hieman pessimistisen asenteen. Pessimisti ei pety.

"Juuri noin. Ja sitten minulla on rahaa ja mahdollisuuksia lentää luoksesi vaikka joka päivä" Niall tarttui minua hartioista ja ravisti kevyesti.

"Sovitaan niin" hymyilin ja toivoin Niallin uskovan tekohymyni.  Nyt kaikkialla ympärillämme pyörivät ihmiset alkoivat kuhista ja vilkaisin Niallin selän taakse. Ovi oli auki ja ihmisiä katosi tunneliin. Niallkin kääntyi ja huokaisi syvään.

"Minun pitäisi varmaan mennä" sanoin hiljaa katse alas painuneena. Sanakaan sanomatta Niall vain halasi minua. Aluksi se oli kevyt, mutta sekuntien kuluessa huomasin puristavani hänen hupparinsa selkämystä henkeni edestä.

"Nähdään vielä. Lupaan sen" Niall puhui hiljaisella äänellä suu luultavasti täynnä hiuksiani. Aistin suurimman osan ihmisistä kadonneen koneeseen. Avasin kiinni puristamani silmät ja näin kuinka lippuja tarkistanut lentoemäntä katseli meitä säälivästi. Jotenkin se sai pienen liekin taas hehkumaan sisälläni. Minähän en ventovieraiden sääliä kaipaa. Niall lupasi, että näemme vielä.

Päästin irti ja kumarruin kaappaamaan laukustani kiinni. Marssin naisen luokse, joka hymyillen tarkisti lippuni ja passini. Sitten hän ojensi ne minulle takaisin ja minä astuin putkeen. Astuin toisen askeleen. Enää muutama askel ja katoaisin nurkan taakse. Sitten en enää voisi kääntyä ja nähdä Niallia vielä viimeistä kertaa. Mitä jos hän olisikin jo lähtenyt? Miksi hän olisi jäänyt odottamaan, että kääntyisin vielä katsomaan, sillä enhän minä ollut sanonut sanaakaan. Juuri ennen kulman taakse astumista käännyin. Niin nopeasti, että unohdin kaikki epäilykseni. Niall seisoi juuri siinä kohtaa, minne olin hänet jättänyt. Hän oli ainoastaan kääntynyt katsomaan tähän suuntaan. Näin näinkin kaukaa pienen hymynpoikasen hänen huulillaan ja huomasin pian itsekin nauravani. Koneen suulla minua odottava henkilökunta piti minua varmasti hulluna, sillä putken täytti minun iloinen nauruni. Eikä sen puoleen, Niall näytti varmasti aivan yhtä sekopäiseltä. Näin tämän kuuluikin päättyä. Nauraen. Yhdessä.