You make me strong- Niall Horan (finnish)

XXXI

AN: Okei mitä. Oon sekoillu Hannan iän kans jtn ((yllätys?)) Mut oisko Hanna niinko suorittanut lukion ykkösen eli täyttäny 17..? 😂 okei ei mitään hajua, mut en tiiä onko se hirveen oleellista...

Heräsin säpsähtäen. En tiedä, mikä minut oikeastaan herätti, mutta olin siitä kiitollinen. Jos nukkuisin koko päivän, en saisi illalla unta ja murehtisin koko yön.

Toisaalta murehtimisen aika olisi nyt. Olin ollut eilen niin helpottunut tiedosta, etten ollutkaan itse aiheuttanut tilaani, etten oikeasti ollut tajunnut koko tilannetta. Olin kuitannut leikkauksen olankohautuksella. Eikö aina sanota pienimmänkin operaation sisältävä riskejä. Minulle on tehty leikkaus kerran aiemmin, mutta olin silloin kahdeksan. En edes muista kaikkia yksityiskohtia. Vain lääkärin, joka laski kymmenestä alaspäin.

Vatsani täytti jännitys. Toinen munuaisistani leikattaisiin pois. Siis pois! Huomasin käsieni tärisevän ja hikoavan. Mieleni valtasivat toinen toistaan kauheammat skenaariot tulevasta.

Juuri kun luulin purskahtavani itkuun, potilas vastapäätäni nousi istumaan. Huonekaverini näytti nuorelta ja hyvin laihalta. Hän katseli unisesti ympärilleen ennen kuin huomasi minut, paikoilleen jähmettyneenä. Hän selvästikin mittaili minua, joten tein itse saman. Tytöllä oli lyhyet, täyteläisen ruskeat ja kiharat hiukset. Iho oli asteen verran vaaleampi. Tummanruskeat silmät katselivat minua uteliaasti. Lopulta tyttö hymyili minulle ja tunsin kasvojeni rentoutuvan.

Tyttö siirtyi sänkynsä päähän istumaan ja esitteli itsensä.

"Hei! Mun nimi on Olivia" tyttö sanoi reippaalla ja iloisella äänellä.

"Mä oon Hanna" sanon hieman ujosti. Mikä minuun nyt meni? Yleensä olin aina valmis tutustumaan uusiin ihmisiin.

"Ootko sä täällä kauan?"

"En tiiä.. Ainakin pari päivää" vastaan jälleen epävarmasti.

"Hienoo! Siinä ajassa ehtii vaikka mitä" Olivia innostuu.

"Ootko sä sitten ollut täällä kauan?" rohkaisen itseni kysymään.

"Viikon. Ja monta kertaa aikasemminkin. Äiti sanoo, että mä rakastan maailmaa niin täysillä, ettei mun sydän tahdo pysyä perässä" Olivia vastasi iloiseen tyyliinsä.

En osannut vastata tytölle mitään, joten laskin katseeni pahoittelevasti.

"Mä oon jo yhdeksän, mikä tarkottaa etten usko kaikkee mitä äiti höpisee. Mutta ainakin se kuulostaa paremmalta kuin vaikeet latinankieliset nimet kaikille niille sydänsairauksille, joilla mua on siunattu" Olivia lähes nauroi, mikä sai minutkin hymyilemään.

"Mäki sairastuin pienenä ja kuulin kaikenlaisia selityksiä" uskalsin avautua tytölle menneisyydestäni.

Pian huomasinkin uppoutuneeni keskustelemaan Olivian kanssa. Siirryin myös sänkyni päätyyn istumaan, suoraan Oliviaa vastapäätä. Hänelle oli helppo puhua, sillä hän ei ollut vain kokenut samaa vaan koko sitä yhä. Minulle selvisi, että Olivia oli syntynyt keskosena eikä sydän silloin ollut ollut valmis. Siitä taas oli seurannut monenlaisia ongelmia koko Olivian elämään. Ilmeisesti hänen elinikänsä tulisi olemaan lyhyt. Se olikin ainoa asia, johon en aivan pystynyt samaistumaan. Ja aina säännöllisin väliajoin hän on sairaalassa jaksoja, jotta sydän saa levättyä, jotta se jaksaisi paremmin normaalia arkea. Kertakaikkiaan minua kiehtoi Olivian iloinen tapa puhua vaikeistakin asioista. Hän ei kuulostanut lainkaan yhdeksän vuotiaalta.