You make me strong- Niall Horan (finnish)

XXVI

AN: tää on ehkä vähän tylsä, mutta kohta tapahtuu :33

Päivät jatkoivat menoaan aivan liian nopeasti. Joka päivä poikien musiikkivideo sai miljoonia katselijoita ja tykkäyksiä. Lopetin hyvin nopeasti kommenttien lukemisen, sillä ne saivat minut punastumaan. Kuinka joku kirjoittaa jotakin niin... Hävytöntä?

Niinkuin muukin maailma, myös minun elämäni jatkoi matkaansa.

Kävimme tarkistuttamassa jalkani lääkärissä, joka kertoi paranemisen etenevän hyvin. Enää kuukausi kipsin kanssa ja sen jälkeen pari viikkoa kepeillä. Toisaalta, kun pääsisin kepeistä eroon, olisi pian aika mennä kouluun. Ja sitä minä odotin kauhun sekaisin tuntein. Tai siis en sitä koulua niinkään kuin ihmisiä siellä. Ellietä tai hänen ankanpoikiaan en ollut nähnyt leirin jälkeen, mutta enhän minä juurikaan edes poistunut omasta huoneestani. Ainoastaan alas syömään ja silloin tällöin takapihalle leikkimään Juliuksen seuraksi. Lasten leikkejä leikkimällä aivoni saivat jotain yksinkertaista tekemistä, mutta harhautuivat kuitenkin kaikista murheistani.

Harrietin kanssa olimme puhuneet muutamana iltana tuntikausia puhelimessa. Harriet oli viettänyt viikon isoäitinsä luona Dublinissa ja tutustunut siellä naapurissa asuvaan Robiniin. Vaikka Harriet kuinka vähätteli heidän ystävyyttään, minulle he olivat valmis shippi.

Harrietin ajatteleminen hyvännäköisen pojan seuraan toi hymyn huulilleni ja aivan varmasti myös Harrietin. Se sai minut myös kaipaamaan Niallia. En ollut kuullut hänestä vähään aikaan, sillä kaikki halusivat haastatella poikia. He olivat supertähtiä, ei heillä ollut aikaa iltapäiväteelle poikkeamiseen. Muutaman kerran Niall oli soittanut. Selkeästi ainoana vapaahetkenään eli aamulla ennen auringonnousua. Valitettavasti en pystynyt silloin puhumaan. Ei sillä että olisin nukkunut, mutta vatsakipuni tuntuivat yltyvän aamuyöstä. Söin maksimimäärän lääkkeitäni, mutteivat ne tuntuneet auttavan. Äiti kuuli kärsimykseni puhelimen lävitse, joten en enää vastannut hänenkään puheluihinsa. Olin siis yhteydessä ulkomaailmaan vain viesteillä.

Jokaisessa viestissään äiti käski minun kertoa Paulille ja Carolinelle, mutta mitä he kivulle mahtaisivat? Eivät mitään. Kymmenet lääkärit olivat tutkineet minua vuosien ajan ja mitä he mahtoivat?

'Voimme helpottaa oloasi näillä lääkkeillä'

Eivät ne(kään) lääkkeet mitään auttaneet. Päinvastoin. Oloni heikkeni niin paljon, että muistoissani on lähes viikon mittainen musta-aukko. Mutta olin selvinnyt siitä kuten myös dignoosia seuranneista hoidoista. Ja jos vatsaani nyt hieman poltteli, en menisi tuota helvettiä uudestaan läpi. Kuolisin ennemmin.

En kuitenkaan sanonut mitään ajatuksistani äidille. Äiti ei olisi kuitenkaan ymmärtänyt, kukaan ei voisi ymmärtää.

Päiväni menivät siis kuin unessa ja öisin murehdin. Ulospäin käytökseni ei varmaankaan eronnut paljoa normaalista, mutta sisälläni riehui myrsky. Tai pikemminkin tihutti vettä niin ettei oikeastaan voinut puhua sateesta, mutta kaikki oli kuitenkin märkää.

Jälleen koitti aika mennä nukkumaan. Caroline oli jo sängyssä, Paul istui kirjoittamassa koneensa ääressä ja Julius oli nukkunut jo tovin. Itse olin melkein valmis. Otin vain lääkkeeni. Yleensä ottaisin niitä kaksi, mutta huomenna olisi tärkeä päivä. Niall oli nimittäin sanonut pääsevänsä katsomaan minua ohikulkiessaan. Vaikka tunsin itseni vanhukseksi, jota Niall velvollisuudentunteen ajamana kävi tapaamassa, odotin sitä innolla. Totta puhuen olin tuntenut itseni hyvin yksinäiseksi viime päivinä. Vain minä, kehoni ja ajatukseni. Minun olisi oltava siis iskussa heti aamulla, jotta Niall ei epäilisi mitään.

Nyt äkkiä nukkumaan, jotta ehdin nukkua muutaman tunnin ennen heräämistä. Käännyin kyljelleni, jolloin vatsani sai paremman asennon ja suljin silmäni. Nukahdin jo tutuksi käyneen sävelmän tahteihin...

Everyone else in the room can seem it...