I just kind of can't let you go || Larry Stylinson

Luku 17

Hejsan kaikki ja hyvää koulun alkua niille kaikille, joilla se tänään/tällä viikolla alkoi/alkaa. Vastailin tossa viime viikolla teijän kommentteihin ja en ollu ees tajunnu et kuinka moneen lukuun, mulla oli vastaamatta teijän kommentteihin. Anteeks kaikki, oon aika laiska ja hidas välillä😂 Mutta vastasin niihin nyt ja näin kaikki teijän kommentit viime lukuun, se tais olla monelle tosi rankkaa ja moni oli kuulemma itkeny. Sorry my loves☹️ Mutta hei nyt ollaan viimeinki saatu pojat yhteen ja tästä se hauskuss vasta alkaa😉 Haluun vielä kiittää teitä kaikista kommenteista mitä laitatte, te ette tuskin ees tajua kuinka tärkeitä ne on mulle, mutta monet teistä kirjottaa todella ihania kommentteja mulle (ja hauskoja) ja niitä on aivan ihana lukea, kiitos jokaselle niistä ja muutenkin että edes luette tätä kirjaa, se merkkaa mulle todella paljon❤️ Ja tähän loppuun haluun kysyy viel yhen kysymyksen, mikä mua alko kiinnostaa eli minkä ikäsiä mun lukijat ovat? Ois kiva jos vastaisitte tohon, sillä mua kiinnostais kuulla! Mutta nyt pidemmittä puheitta mennään uuden luvun pariin! Toivottavasti tykkäätte ja hyviä lukuhetkiä! :)

"Ja sitten heräsin vasta aamulla, tietokone sammuneena vierelläni sängyllä ja Harryltä oli tullut viesti että nukahdin." Päätän tarinani.

Amy naurahtaa. "Olette niin suloisia." Hän huokaisee syvään.

Naurahdan ja otan haukun voileivästäni, samalla nyökkäillen.

"Milloin Harry sitten tulee takaisin?" Työkaverini kysyy hetken päästä.

Lopetan leipäni pureskelun hetkeksi, kunnes jatkan ja nielaistuani vastaan: "Kiertue kestää vielä vähän yli kuukauden."

Amy katsoo minua säälivästi ja surullisena, joten suon naiselle pienen hymyn.

Lentokenttä kohtauksesta on kulunut jo melkein kolme viikkoa. Harry oli lähtenyt lentokoneen mukana, totta kai hän lähti. Se on hänen työtään ja kuten arvata voi, minä jäin Doncasteriin, kotiini. Tietenkin olisin halunnut lähteä miehen mukaan, mutta elämäni ja työni ovat täällä enkä voi noin vain lähteä pariksi kuukaudeksi ja jättää kaikkea. Teimme siitä kuitenkin virallista, seurustelemme nykyään. Tuntuu vieläkin oudolta edes ajatella sen olevan totta.

En sano, että tämä olisi helppoa, ei se sitä ole ollut. Harry on kiertueella ja ollut kiireinen, mutta kiharapää on kuitenkin löytänyt aikataulustaan joka päivä aikaa minulle ainakin 10 minuuttia, että voimme jutella edes hetken. Minun on ihan hirveä ikävä häntä.

Fanit ovat myös ottaneet minut ihan hyvin vastaan, tietenkin jotkut ovat tulleet uhittelemaan ja laittaneet vihaviestiä, mutten ole miettinyt niitä sen enempää. En ole edes kertonut Harrylle, en halua huolestuttaa miestä.

"Olethan kunnossa Louis?" Amyn ääni keskeyttää ajatukseni.

Siirrän katseeni kupistani naiseen hieman ihmeissäni, kunnes vastaan: "Joo olen, miksen olisi?"

Amy yrittää hetken kierrellä asiaa ja miettiä mitä sanoisi. "Mietin vain, ettei kulunut kuukausi ole ollut sinulle varmasti mikään maailman helpoin."

Puren hellästi huultani ja otan huikan kahvistani. "Ei se olekaan." Vastaan juotuani kahvini.

"Mutta kyllä minä kestän, sitä paitsi haluan olla Harryn kanssa." Totean hymyillen ja nousen pöydästä.

"Olette niin suloisia yhdessä." Amy hymyilee minulle.

Naurahdan. "Nyt suo anteeksi, työt kutsuu." Sanon ja otan eväspussini mukaani, lähtien taukohuoneesta.

Vien loput evääni kaapissani olevaan reppuun, jonka jälkeen menen takaisin töiden pariin. Pääsen juuri kahvilan puolelle, kun kello ulko-oven päällä kilahtaa ilmoittaakseen uudesta asiakkaasta.