I just kind of can't let you go || Larry Stylinson

Luku 52

Moi kaikki! Tota mulla olis tähän aluks kaks asiaa, joista haluisin puhua. Vähän ei nii kivoja juttuja ja sitte taas kivoja juttuja. Elikkä juu ekaks, kuten jotkut saatto huomata viime maanantaina ei tullu lukua vaikka sen lupasin. Ja tota noin asiahan on nyt niin, että mulla on hieman ongelmia mun henkisen hyvinvoinnin takia, mikä on ennenkin ollu syy sille ettei lukuja oo tullu. Ja haluun nyt sanoa siitä, että jos joka maanantai ei tuu lukua nii se johtuu siitä, etten mä vaan välttämättä pysty/jaksa. I still try my best, koska te ansaitsette nää luvut ja parempaakin❤️ Love ya all! Jaaa sitten vähän kivempiin uutisiin, joten juu siitä on kohta (14.2) 2 vuotta ku wattpadissa alotin kirjottaa ja kuten viime vuonna, haluisin myös tänäkin vuonna tehä Q&A sen vuoksi. Joten kysymyksiä voi alkaa jo nyt laittelemaan lukujen loppuun if you guys want to. Jos oot lukenu tänne asti nii wau I'm proud. Nyt kuitenki enempää pitkittämättä mennään uuden luvun pariin. Toivottavasti tykkäätte!❤️

Siitä on kulunut jo kuukausi, kun Harry pyysi kättäni. En pysty vieläkään uskomaan, että hän todella teki sen.

Muistan kun Harry astui sinä iltana sisään siihen kahvilaan. Muistan, kuinka kauhun valtaan menin sinisten silmieni kohdatessa nuo kauniin vihreät. Toistelin itselleni. etten halua häntä sinne, etten halua nähdä häntä tai edes kuulla miehestä, ja että vihaisin häntä.

Kunnes hän laskeutui toisen polvensa varaan, avasi sen sormuskotelon eteeni, katsoi minua niillä smaragdin vihreillä silmillä ja kysyi, haluanko elää loppu elämäni hänen kanssaan, haluanko tulla hänen miehekseen.

En vain... En vain pystynyt... Minun-, jokin sisälläni vain kirkui sitä puolestani. Ja niin päästin ne sanat huuliltani, jotka sinetöivät koko loppu elämäni. En olisi voinut vastata kieltävästi. Vaikka sitä kuinka yritin peitellä, salata itseltäni ja muilta. Vaikka kuinka sanoin vihaavani miestä, ei se sitä todella ikinä ollut. Minä rakastin häntä, rakastin ensi hetkistä asti. Ja niin minä rakastan vieläkin ja tulen aina rakastamaan.

En voisi, enkä haluakaan enää kieltää sitä. Jossain sisimmässäni tiesin sen koko ajan ja aina, vaikka muuta yritinkin väittää ja vaikka yritinkin taistella sitä vastaan. Rakastan tuota miestä, enkä ikinä tule rakastamaan ketään samalla tavalla.

Yhtäkkiä kuulen koputusta ovella, mikä saa minut takaisin maanpäälle ajatuksistani.

"Sisään." Huudahdan.

Ovi avautuu hieman ja sen takaa ilmestyy kiharapehkon omaava vihreäsilmäinen nuori mies. Katseemme kohtaa.

"Ai hei rakas" Sanon hymy suin.

Mies hymyilee minulle leveästi tullessaan sisään ja liikuttaa jalallaan huoneen oven kiinni vielä perässään. Käsissään miehellä on tarjotin, en näe kunnolla, mitä siinä on, sillä makoilen itse sängyn pohjalla.

"Hei rakkaani, mikä olosi on?" Harry kysyy laskettuaan tarjottimen yöpöydälle vierelleni, jonka jälkeen hän istuutuu sängylle ihan kylkeni vierelle.

"Rakas se ei paljoa muutu 30 minuutin aikana." Naurahdan.

Harry naurahtaa itsekin ja vie kätensä käteni päälle silitelleen sitä sitten hellästi. "Tottahan tuo, en vain kestä katsoa sinua tuossa kunnossa. Haluaisin sinun voivan jo paremmin." Hän huokaisee hiljaa ja nostaa haikean katseensa minuun.

"Tiedän rakas, niin minäkin" Sanon hiljaa.

Olimme tosiaankin viimein saaneet purettua muuttotavarat ja kodiksi asettuminen sai alkaa, kun sitten seuraavana aamuna heräsin kamalan flunssan ja korkean kuumeen kanssa ja nyt olenkin sitten maannut sängyssä jo ainakin kolme päivää.