I just kind of can't let you go || Larry Stylinson

Luku 44

Hejsan kaikki! Se ois taas maanantai tai no myöhä maanantai ilta. Anteeks että luku tulee näin myöhään, oon lähössä meksikoon sunnuntaina, jonka takia koko päivä on menny sitä ja paria muuta asiaa stressatessa. Tässä kuitenkin uus luku! Ilmotan tässä samalla ettei seuraavaan kahteen maanantaihin tuu uutta lukua juurikin sen takia, että oon nauttimassa meksikon ihanasta lämmöstä nii en myöskään halua miettii mitään ylimäärästä siellä. Nähdään siis parin viikon päästä! Pitäkää hauskaa ja nauttikaa tästä uudesta luvusta :) <3

Kerään vielä viimeisiä tavaroita ja laitan soittimia niiden oikeille paikoilleen. Tarkistan äänityskopissa kaiken varmasti olevan paikoillaan, jonka jälkeen sammutan sieltä valot ja suljen oven. Kerään studiohuoneen pöydällä olevan paperikasan, jossa on täynnä laulujen sanoja, nuotteja ja sen sellaista, ja heitän sen laukkuuni.

"Ai sinä olet vielä täällä." Ääni takaani sanoo juuri, kun olen tarkistamassa kaiken olevan paikallaan.

Ääni säikäyttää minut, jonka takia säpsähdänkin hieman. Luulin olevani viimeinen ihminen koko rakennuksessa, onhan kello jo kuitenkin melkein puoli kolme yöllä.

Käännyn ympäri kohdatakseni miehen, jolle ääni kuuluu. "Joo kirjoittaminen hieman venyi taas." Naurahdan.

"Mitä sinä täällä tähän aikaan?" Kysyn ystävältäni kulmat hieman kurtussa.

Mitch kohauttaa olkiaan. "En saanut nukutuksi, niin ajattelin tulla soittamaan kitaraa ja miettimään uusia biisejä."

"Sinun pitäisi siltikin nukkua. Se ei tee hyvää sinulle, jos et nuku. Teemme kuitenkin pitkiä päiviä."

"Sanot sinä, jonka löysin täältä puoli kolmen aikaan yöllä? Lopetimme kuitenkin jo puoli 11 aikaan."

Se on eri asia, minä en edes pystyisi nukkua. Vaikka, kuinka haluaisin.

Naurahdan kuitenkin peitelläksi oikeaa syytäni ystävältäni. "Okei, sinä voitit." sanon ja kävelen miehen luokse, taputtaen häntä olalle.

Mitch katsoo minua silmiin, syvälle silmiin. Yritän kuitenkin luoda hänelle tekohymyn. Ehdin jo säikähtää, että hän näkisi lävitseni, mutta mies onneksi hymyilee minulle takaisin ja taputtaa olalle.

"Kai sitä sitten pitää lähteä takaisin kotiin, ettet anna minulle potkuja." Mitch naurahtaa.

Naurahdan itsekin miehen heitolle lähtiessämme kävelemään ulko-oville.

"Teetkö useinkin tähän aikaan töitä?" Mitch kysyy saavuttuamme melkein ovelle.

Kohautan hieman olkiani. "Nykyään olen välillä löytänyt itseni täältä aika myöhäänkin. Kai se johtuu stressistä, ettei levyä saataisi valmiiksi siihen päivään mennessä kuin sen olen luvannut." Valehtelen. Tiedän varsin hyvin oikean syyn miksi teen töitä melkein kellon ympäri. Yritän saada ajatuksiani muualle Louisista.

Pääsemme ulos Studiolta, pimeään syyskuun yöhön. Ilma alkaa käydä jo aika kylmäksi, varsinkin täällä New Yorkissa. Losissa olisi varmastikin paljon lämpimämpää, enkä joutui kärsiä kylmästä, vaikka minulla onkin farkut, t-paita ja pitkä syystakki päälläni. En kuitenkaan pysty olla enää Losin talossani, menetän järkeni siellä.

"Noh bändikaverinasi ja ystävänäsi kiellän sinua tekemästä töitä niin paljon." Mitch sanoo yhtäkkiä ja siirtää katseensa minuun.

Jos olen täysin rehellinen, en enää edes muista täydellisesti mistä oikein puhuimme.

Luon miehelle kuitenkin pienen hymyn ja nyökkään. "Lupaan ainakin yrittää."

Mitch hymyilee minulle. "Hyvä niin."