I just kind of can't let you go || Larry Stylinson

Luku 16

Hello 2018 and welcome! Se ois uus vuos ja uudet kujeet! Toivottavasti teillä kaikilla oli todella hyvä uus vuos ja toivotaan parasta tälle vuodelle. Mulla ei oo nyt tähän alkuun kuitenkaan mitään sanottavaa, joten mennääs tän vuoden ensimmäisen luvun pariin! Toivottavasti tykkäätte ja hyviä lukuhetkiä! :)

Koko aamu on ollut aivan hirveä. Harry ei ole sanonut minulle melkein sanaakaan, tuskin katsonutkaan minuun päin. Koko aamu on muistuttanut minua aamusta New Yorkissa yli vuosi sitten lähtöpäivästäni. Eikä se tuo ollenkaan hyviä muistoja.

Nielaisen palan kurkustani sekoitellessa aamuteetäni. Harry oli taas tehnyt meille erittäin maukkaan aamupalan niin kuin joka aamu, mutta tänä aamuna edes ajatus sen syömisestä suorastaan oksettaa minua. Se muistuttaa minua kuinka hyvä sydän tuolla miehellä on ja mitä kaikkea hän minulle tekee, vaikka olen kuinka kamala hänelle. Ja siitä että tämä tosiaan on viimeinen aamumme yhdessä.

Hän ansaitsee parempaa, Harry ansaitsee parempaa kuin tämän, parempaa kuin minut. Toivon sydämeni pohjasta, että hän tajuaa sen pian, vihaan nähdä hänet surullisena. En halua kohdata Harryn katsetta, en edes pystyisi siihen. Näky viime vuodelta kummittelee minua, se katse Harryn silmissä. Hänen silmissään ei ollut ollenkaan eloa. Milloin hän tajuaa, että haluan vain hänen parastaan?

Ajatukseni katkeaa Harryn noustessa pöydän ääreltä hänen syötyään. Mies vie astiansa tiskipöydälle, huuhtelee ne ja laittaa tiskikoneeseen, jonka jälkeen suuntaa huoneeseeni, varmaankin pakkaamaan viimeisiä tavaroitaan.

Heti kiharapään kadottua näkyvistäni. annan parin kyyneleen valua poskelleni. Odoteltuani hetken aikaa ja ollessani aivan varma, että mies on tarpeeksi kaukana, päästän suustani pienen vinkaisun ja nyyhkytän hieman. Peitän kasvoni käsilläni, vartaloni täristen nyyhkytykseni tahtiin. Tämä ei voi tapahtua uudestaan, en pysty tähän uudelleen.

~

"Onhan sinulle nyt varmasti kaikki, ettet vain unohtanut mitään." Yritän vitsailla Harryn tullessa olohuoneeseen matkalaukun ja ison kassin kanssa.

"Ai ettei vain tarvitse kohdata minua enää, joo kyllä on." Hän vastaa tylysti ja nostaa katseensa minuun.

Okei minä ansaitsin tuon.

Nielaisen kuuluvasti kohdatessani kiharapään katseen ensimmäistä kertaa tänään, sama katse joka hänen kasvoillaan oli yli vuosi sitten, tällä kertaa jopa pahempi. Hän ei edes yritä peitellä kipua, hänen silmistään näkee kuinka hän huutaa kivusta, kuinka häneen sattuu. Voi Harry...

Puren hellästi huultani ja siirrän katseeni pois miehestä, nyökytellen samalla. Kuulen kuinka matkalaukun pyörät alkavat vieriä lattiaa vasten kiharapään tullessa luokseni. Nostan katseeni toiveikkaana Harryn juuri mennessä ohitseni eteiseen. Mitä edes kuvittelin hänen tekevät, suutelevan minua? Naurahdan itselleni ajatuksissani, olet niin typerä Louis.

Seuraan kiharapäätä eteiseen ja jään nojailemaan seinää vasten. Katson kun Harry laittaa buutsit jalkaansa ja ottaa vielä pitkän mustan kesätakkinsa naulakosta, jonka laittaa päälleen. Viimeinkin hän kääntää katseensa uudelleen minuun, yritän pitää sen kaiken sisälläni.

Olemme hetken hiljaa, kunnes Harryn ääni täyttää huoneen. "Nämä ovat kai sitten hyvästit." Hän toteaa hiljaa.

Puren huultani etten alkaisi itkeä, nyökkään lopulta. "Harry sinä kiität minua vielä, yritän vain ajatel-"

"Taksini on jo alhaalla." Harry keskeyttää minut.

"Minun pitäisi mennä."

Katson mies silmiin, haluaisin huutaa hänelle että älä mene, älä jätä minua, en pysty elämään ilman sinua. Haluaisin pyytää anteeksi, sanoa kuinka typerä olen, sanoa että lähden hänen mukaansa eikä minua vittuakaan kiinnosta hänen tiiminsä tai kaikki se paska mitä julkisuus tuo mukanaan. Mutta päädyn vain nyökkäämään.